Luovia sisustusratkaisuja

Mää olen opiskelija. Mulla ei ole aikaa, rahaa tai ylipäätään suurta kiinnostusta raahata kotiini puolta Ikeaa ja asetella jotain peltiporoja laavalampun ja design-herätyskellon viereen. Mutta joulun alla ja varsinkin joulupäivänä pelastauduttuani porukoilta omaan rauhaani Tampereelle tuumasin, että onhan mun kämppä vielä varsin aneemisen näköinen. Toki mulla on lasiesineitä, mutta muutama lintu ja mariskooli ei riitä tekemään kämpästä asutun näköistä. Ja kun sisustuskauppoihin ei mun budjetillani ole asiaa, tuumasin että tehdään sitten itse. Ainakin on persoonallisen näköistä - ja onhan se kaikenlainen väkertäminen kivaakin.

Aloitin siitä, mitä parhaiten osaan. Ompelukoneet ja minä emme yleensä tule erityisen hyvin toimeen, vaikka toisinaan yritänkin lämmitellä viileän etäisiä välejämme, mutta puikot ja koukut mulla on aina pysyneet suhteellisen hyvin käsissä. Siis sen jälkeen, kun ala-asteikäisenä heittelin ensimmäisiä patalappuviritelmiä kiukuspäissäni olohuoneen nurkkaan kunnes palaset loksahtelivat kohdalleen ja innostuin opettelemaan sukan neulomista ihan itsekseni. Kylpyhuoneeni kaipasi pientä mattoa ja tuumasin, että turhapa tuota on ostaa, kun sen voi virkata itse. Ihan oikea trikookude maksaa mansikoita, mutta onneksi vanhoista lakanoista on helppo repiä kudetta. Jälki ei toki ole yhtä siistiä, mutta aivan riittävän hyvää minulle. Mulla ei sattunut olemaan niin huonokuntoista lakanaa, että olisin raaskinut laittaa matoksi, mutta UFFilta löytyi 3,5 euron hintaan vanha pussilakana, josta syntyi seuraavaa:

Tein ensin pyöreän maton, mutta koska mua ei pätkääkään huvittanut ruveta pingottamaan sitä, jotta se olisi näyttänyt lattialla muultakin kuin epämääräiseltä kudekasalta, purin sen ja tein suorakulmaisen version. Eihän se nyt varsinaisesti erityisen kaunis ole, mutta kelpaa mulle varsin hyvin.

Eräs ihan oikeista puutteista asunnossani on ollut se, että täällä ei ole seinäkelloa. Joo, mulla on kännykkä ja tietokone, mutta olen silti kaivannut seinälleni ihan oikeaa viisarikelloa, josta katsoa aikaa. Piipahdin joulun alla Ideaparkissa Clairen kanssa ja ostin sillä reissulla kellokoneiston, kun tuumasin, että minähän en valmiiseen kelloon tyydy, vaan teen aikarautani itse. Alun perin tarkoitus oli käydä ostamassa kirpputorilta vanha vinyylilevy ja kiinnittää viisarit siihen, mutta kaivellessani eilen laatikoitani löysin aivan toisenlaiset ainekset ajannäyttäjään.

Kun nyt kerran ajasta puhutaan, niin jostakin laatikoihini päätyneen Aikasi on nyt -singlen kansipahvi sopi teemaan paremmin kuin hyvin. Vielä väreihin sopiva pahvirasia, kellokoneisto ja kaksipuoleista teippiä ja kello-ongelma on hoidettu.

Olen viettänyt viime päivinä niin paljon aikaa Pinterestissä ja Craftgawkerissa, että ideoita alkaa olla jo vähän liikaakin. Sovellan löytämiäni ohjeita niin paljon kuin mahdollista, koska haluan ostaa uutta tarviketta mahdollisimman vähän ja kierrättää jo olemassa olevia materiaaleja, ja paras aika tähän vaikuttaa olevan kello kymmenen jälkeen illalla. Siis silloin, kun alan vähitellen olla väsynyt, mutta kuitenkin liian innoissani lopettamaan askartelua. Yllä näkemänne esineet ovat kumpikin valmistuneet aamuyöllä. Ihminen on näköjään väsyneenä yllättävän luova.

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan

Kun maass' on hanki ja järvet jäässä

On hanget korkeat nietokset

vaan joulu, joulu on meillä

Lunta tulvillaan on raikas talvisää

Ei liinakkommekaan nyt enää talliin jää

Elää saa niin riemullisen hetken

se, ken tekee reippaan rekiretken

Orhi, parhaas koita!

Kylmä voisko nyt olla kellä

talven säästä kun tuoksahtaa

lämmin leuto ja henkäys hellä

Notta hyvää joulunjatkoa vaan joka ainoalle.

(Tietokoneeni oli aaton ja aatonaaton velipojan huollettavana, joten joulutoivotukset tulevat tyylikkäästi myöhässä. Kuten vissiin talvikin tänä(kin) vuonna.)

Sillä hangen hohteessa vain

joulurauhan tunnen rinnassain

Joulukuun yhdestoista

Joulukuun. Yhdestoista. Marraskuu meni mulla varmaankin ihan ymmärrettävästi vähän nopeasti ohi, koska ero ja muutto, mutta että nyt ollaan jo joulukuussa, kohta puolivälissä?

Mä en ole tehnyt joulusiivousta, enkä aiokaan, koska ei huvita. Mä en ole syönyt yhtäkään joulutorttua tai leiponut pipareita, koska oon jouluaattoon asti tavallista tiukemmalla ruokavaliolla - ei niinkään laihtumisen, vaan yleisesti paremman voinnin takia. Olen ostanut ja antanut tasan yhden joululahjan, loput jäänevät tiukan budjetin takia hankkimatta. Joulukorttien lähettäminen tai vastaanottaminen ei kiinnosta pätkääkään. Unohdan availla joulukalenterin (joka mulla on vain, koska Aamulehti lähetti sellaisen mulle ilmaiseksi) luukkuja, koska en jaksa innostua. Mulle on ihan sama, vaikka Tampere olisi tänä vuonna perunut valoviikkonsa ja jättänyt joulutorin järjestämättä. En ole käynyt yksissäkään pikkujouluissa.

En mä koskaan ole joulua vihannut, mutta tänä vuonna ei yksinkertaisesti vaan jaksaisi. Loman tarpeessa mä olen jälleen kerran kipeästi, joten otan tulevat vapaat ihan mielelläni vastaan, mutta jotenkin ajatus joulukuusesta, lahjahössötyksestä ja aattoillan mässäilystä ei oikein nappaa. Voisin vaihtaa sen kaiken rauhalliseen iltaan opiskelija-asunnossani. Keskenäni. Kaurapuuroa mussuttaen. Ei joululauluja, ei vuoden tapahtumien kertaamista sukulaisille, ei isovanhempien kanssa vääntämistä kasvissyönnistäni ("kyllä sä nyt jouluna voit kinkkua ottaa"), ei sen päivittelyä, miten olin viime joulun ulkomailla eikä niitä saamarin joulutorttuja.

Vaan sellainenpa sattuu olemaan varsin itsekästä. Enhän mä nyt voi lähisukuani hylätä viettämään talven tärkeintä juhlaa jo toista vuotta peräkkäin ilman mua, enhän? Olen jo itsekseni päättänyt, että matkustan perheeni luokse aikaisintaan aatonaattona (illalla) ja lähden viimeistään joulupäivänä (aamupäivällä). Välipäivät pyhitän itselleni ja niille ystävilleni, jotka ovat tuolloin maisemissa. Ehkä onnistun tällä tavoin miellyttämään kaikkia osapuolia.

Julistan tämän blogin tästä hetkestä aattoaamuun asti jouluvapaaksi vyöhykkeeksi. Silloin saattaa sentään ilmaantua postaus otsikolla hyvää joulua. Ehkä.

Syvällistä urapohdintaa

Mua on kai pidetty ala-asteelta lähtien ihmisenä, josta tulee jonkin sortin johtaja. Joulujuhlanäytelmissä mä sain usein jonkun muita ohjaavan ja määräävän hahmon roolin, kuten nyt vaikka opettajan. Toisella luokalla opettajan päätös tehdä minusta Lucia-kulkueen päähahmo närkästytti kovasti luokkani pieniä ja vaaleita tyttöjä, joiden mielestä he itse olisivat sopineet tehtävään paljon paremmin (ja olin muuten heidän kanssaan täysin samaa mieltä asiasta). Kolmannella luokalla ollessani pari vuotta vanhemmat pojat keksivät välitunnilla omasta mielestään hirveän hauskan jutun: kipittivät ennen mua pihalle, järjestäytyivät ulko-oven viereen suoraan riviin ja tervehtivät mua "rouva presidenttinä", kun pääsin itse ulos. En mä itse pitänyt itseäni erityisenä päällepäsmärinä, vaikka mulla vahvat mielipiteet olikin ja toin ne myös esille (näin jälkeenpäin ajatellen siinä missä muutkin), joten en oikein ymmärtänyt, mistä moinen vinoilu johtui ja koin sen vähän jopa kiusaamisena.

Niin se on kuitenkin vuosien varrella mennyt - kiusaamistarkoituksessa tai ei - että mut on herkästi haluttu johtamaan ryhmätyötä ja mun puoleen on käännytty, kun on haluttu tietoa jostakin, koska mä olen ollut se, joka "tietää kaiken". Lukiossa otin penkkarijärjestelyt puoliksi huomaamattani vastuulleni, eikä kukaan mukissut vastaan, vaikka muuten kuuluinkin pienen vuosiluokkamme pohjasakkaan. Osittain syynä oli toki luokkaamme koko lukion ajan vaivannut hälläväliä-asenne, mutta toisaalta porukka vaikutti olevan ihan mielissäänkin siitä, että näin vaivaa ja toimin viestinviejänä rehtorin ja opettajien suuntaan. Ja olinhan mä jo hoitanut sujuvasti abihupparien tilaamisenkin.

Kun mietin noita kaikkia kokemuksia, on oikeastaan aika ymmärrettävää, miksi mä opiskelen Johtamiskorkeakoulussa. Vahvan johtajan roolin ottaminen on tavalla tai toisella ollut mulle koko ajan luonteenomaista ja olen viihtynyt siinä. En siksi, että musta olisi erityisen hauskaa olla toisten "yläpuolella" tai pomottaa hirveästi, vaan siksi, että mä olen aidosti nauttinut siitä, kun olen voinut olla toisille iloksi, avuksi tai hyödyksi. Myönnän kyllä olevani kontrollifriikki: mulla on turvallinen ja itsevarma olo silloin, kun mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mihin ollaan menossa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Perimmäinen syy siihen, että saatan ottaa vastuulleni vaikka kaveriporukan viikonloppureissun organisoinnin on kuitenkin se tunne, että toiset viihtyvät ja kokevat yhteisen ajanvieton helpoksi, kun joku muu on huolehtinut matkalipuista ja hotellivarauksista. Se on paras kiitos siitä ajasta ja vaivasta, jonka matkan eteen näen.

Johtaminen voi tuntua toisille luonteenomaiselta tehtävältä, mutta en mä silti usko siihen, että johtajaksi synnytään. Siihen opitaan koulutuksen, kokemuksen, yrityksen ja erehdyksen kautta - jos silloinkaan. Synnynnäistä on korkeintaan halu tulla johtajaksi. Olen saattanut puhua tästä aiemminkin, mutta musta on käsittämätöntä, miten moni vetää opinnoistani itsekseen sen johtopäätöksen, että mä kuvittelen siirtyväni suoraan yliopistosta johtajan tehtäviin ja ajattelen lukeneisuuden ja johtamisteorioiden tuntemuksen tekevän musta hyvän johtajan. Todellisuudessa mua karmii ajatuskin siitä, että mun pitäisi muka juuri valmistuneena maisterina yhtäkkiä johtaa toisten ihmisten työtä. Ei mulla ole hajuakaan siitä, miten se käytännössä tapahtuu. Siis oikealla tavalla, siten että toisilla on hyvä olla töissä.

Eräs luennoitsija totesi kerran, että johtajan asemassa törmää todennäköisesti ainakin joskus alaiseen, jonka huomaa olevan täysin väärällä alalla. Vieressäni istunut kurssitoverini hymähti mulle, että entäs jos se onkin se johtaja, jonka pitäisi vaihtaa alaa. Moniko alainen sanoo esimiehelleen, että et muuten sovi työhösi yhtään? Ei varmaan kovinkaan moni - ja sehän tässä onkin se ongelma. Mulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö mulla jossain vaiheessa uraani olisi mahdollisuutta olla johtavassa asemassa työpaikallani. Siitä taas päästään mun pahimpaan pelkooni: mitä, jos musta tulee huono johtaja? Mun kiinnostuksen kohteeni opinnoissa on nimenomaan henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin liittyviä, joten ajatus siitä, että omalla työlläni pilaisin toisten mahdollisuuksia menestyä ja kehittyä on kerta kaikkiaan hirveä. Suorastaan ahdistava.

Ei Johtamiskorkeakoulu tee eikä tule tekemään musta johtajaa. Se tekee musta muodollisesti pätevän, eli antaa paperin, jolla voin edes jotenkin perustella työnantajille sitä, miksi juuri mua kannattaisi alkaa koulia ihan käytännössäkin hyväksi johtajaksi. Ei se kai muuta osoita, kuin kiinnostusta aihetta kohtaan - ja toki istumalihaksia, koska niillähän yliopistoon mennään ja niillä sieltä päästään pois. Sitä taas ei näe mistään papereista, onko ihminen sopiva johtamaan toisia vai ei. Ja kas, olemme vaikeiden hallintotieteellisten kysymysten äärellä: mikä se sellainen hyvä johtaja tarkkaan ottaen on? Siihen kun joku keksisi yleispätevän kaavan, niin mäkin saattaisin päästä testaamaan, uskaltaako sitä edes haaveilla ottavansa vastaan minkäänlaista vastuuta toisten työoloista.

Kodin kynttilät

Musta ei ole oikeaksi lifestylebloggariksi monestakaan syystä, mutta yksi niistä on se, että mua ei ihan oikeasti kiinnosta sisustaminen niin paljon, että kodissani olisi mitään erityistä tyyliä ja esiteltävää. Jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja oma asunto, johon saisin tehdä vapaasti muutostöitä, niin toki tilanne olisi aivan toinen, mutta opiskelijabudjetilla mä en ihan oikeasti jaksa välittää, sointuuko isovanhemmilta saadun ikivanhan räsymaton värimaailma täydellisesti yhteen sohvatyynyjen ja ikkunaverhojen kanssa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kelpuuttaisin kämppääni ihan mitä tahansa, mutta kun esimerkiksi saan lapsuudenkodistani vanhan Itä-Saksassa valmistetun (kuluneen) sohvan ilmaiseksi, mulla ei ole mitään tarvetta lähteä Ikeaan hakemaan uutta, kallista kalustetta.

Silti pari päivää takaperin uusi asuntoni näytti juuri siltä, mitä se olikin: avoliitostaan pikavauhtia lähtenyt opiskelijatyttö oli sullonut puoli omaisuuttaan muutamiin urheiluvälinekasseihin ja pahvilaatikoihin ja vietti suunnilleen kaiken aikansa patjan päällä, koska asunnossa ei ollut yhtäkään istuinta. Olo oli jokseenkin koditon, vaikka tiesinkin, että lattiamajoitusvaihe kestää vain tämän viikon. Tässä kohtaa jopa minä aloin kaivata jotakin sisustuksen tapaista hämärään, viileään ja tyhjyyttään kaikuvaan yksiööni. (Tähän väliin päivän pohdiskelunaihe: onko asunto liian suuri opiskelijalle, jos siellä kaikuu?) Pienellä budjetilla päätin sitten tuoda kämppääni asumisen tunnelmaa kynttilöiden avulla.

Sisustusta tyhjyyteen, valoa pimeyteen, lämpöä kylmyyteen. Ja tikusta asiaa, koska tadaa: loihdin juuri parin kuvan ja vajaan parinkymmenen rivin "sisustuspostauksen" aiheesta "ostin muutaman kynttilän". Kaavahan on helppo: otsikoksi aiheeseen sopiva mietelause, biisin nimi tai ote lyriikoista, pari tuiki tavallista tunnelmakuvaa, selitys siitä, miten kotiin piti saada jotain uutta ja vielä vähän hehkutusta, kuinka nyt on niin kodikas tunnelma. Ehkä musta vois sittenkin tulla lifestylebloggari.

Lattiamajoituksessa

Ei niin, että parisuhdeasiani pahemmin blogiini kuuluisivat, mutta koska elämänmuutokset vaikuttavat myös blogin sisältöön, lienee parasta avata täälläkin vähän, missä mennään. Nyyhkytarinoita metsästävät voivat aivan rauhassa vaihtaa sivustoa, koska mitään suurta draamaa ei nykytilanteen taustalla ole.

Kaikessa koruttomuudessaan tilanne on se, että minä ja avopuolisoni päätimme jatkaa elämäämme eri osoitteissa. Minä sain pikavauhtia uuden asunnon, johon muutin eilen illalla välttämättömien tavaroideni kanssa. Siihen asti, kun saan tänne sängyn ja muita kalusteita, nukun lattialla patjan päällä - siitä siis otsikko.

Kissojen ystäville painotan, että tunnen suunnatonta syyllisyyttä ja ikävää, enkä olisi pentujamme aiemmin syksyllä hankkinut, jos olisin tulevista tapahtumista tiennyt. Tuntuu, kuin olisi omat lapsensa hylännyt, vaikka tiedän, että niillä on hyvä ja turvallinen paikka vanhassa kodissani. Toki mä olisin ne mukaanikin ottanut, koska vuokranantajani sen sallii, mutta valitsin mieluummin kissoille vähemmän stressaavaksi tietämäni ratkaisun. Yhteishuoltajuus säilyy ja mä saatan saada kissat toisinaan luokseni hoitoon ja pääsen niitä kyllä muutenkin näkemään, koska eipä tässä kukaan ole siltoja polttelemassa.

Vaikka mielentilani ei ole tällä hetkellä kehuttava, suunta on kuitenkin eteenpäin ja maailmanlopusta tässä tuskin on kyse. [Tähän liuta kliseitä elämän jatkumisesta ja uuden alusta.]

Tilannetiedote

Tilastotiede. Matemaattisesti ei-niin-kovin-älykkään yhteiskuntatieteilijän pakkopullakurssi ja vihollinen numero yksi. Toistaiseksi ollaan vielä hengissä, huomisen taatusti tuskanhien ja epätoivon kyyneleiden sävyttämän tenttitilaisuuden jälkeen en olisi elonmerkeistäni enää ihan niin varma. Varsinkin, kun viimeistään tenttiin mennessä on palautettava aiheeseen liittyvä harjoitustyö, joka on edelleen pahasti kesken.

Edessä on siis pitkä yö (ja aikainen herätys, koska Aapo pitää viedä aamulla eläinlääkäritädin tarkastettavaksi). Ansiokseni lasken sentään sen, että olen tehnyt tutkimuksentynkääni varsin huolellisesti ja tutustunut aiheeseen ihan käytännössäkin. Teen, nähkääs, pilipalitutkielmani aiheesta punaviinien litrahinnat. Ja tilastoyksikköä (=viini) vähän kuluu tässä numeroita pyöritellessä ja kirosanoja ladellessa.

Mitä kuuluu kissoille?

Aapo ja Luna on asuneet meillä nyt hieman yli kolme viikkoa ja asettuneet taloksi oikein hyvin. Viimeisetkin ujostelun rippeet ovat kaikonneet ja viime päivinä pentujen sylikissapuolikin on alkanut tulla jo esiin. Ulkoilu vähän vielä jännittää, mutta siihen totutellaan vähän kerrallaan. Ruoka maistuu ja energiaa on edelleen runsaasti.

Nimi: Luna
Yleisimmät lempinimet: Lupu, Lupsu, Bimbo, Tiikeri
Lempipuuha: kiipeäminen
Lempipaikka: raapimapuun korkein torni

Lunasta ei saa hyvällä tahdollakaan älykästä kissaa. Se on söpö, leikkisä, utelias ja kiltti, mutta ei erityisen fiksu. Heiluta narunpätkää sen silmien edessä edestakaisin - tasaista vauhtia, suuntaa vaihtamatta - niin Luna heiluttaa ensin päätään samaan tahtiin narun kanssa. Sitten se hukkaa narun ja jää tuijottamaan siihen, missä se ihan varmasti oli vielä sekunti sitten. Avaa keittiön tuuletusikkuna - hetken päästä Luna kiipeää hyttysverkkoa pitkin ylös. Anna Lunalle makupala; se leikkii sillä, tassuttaa ja nuuskii sitä, kunnes Aapo saa oman naminsa syötyä, käy hotkaisemassa Lunankin namin ja jättää siskonsa ihmettelemään, mihin ihmeeseen se lelu oikein katosi. Tyhmä, mutta niin rakas. Sellainen Luna on.

Nimi: Aapo
Lempinimet: Aapeli, Ääpö, Leijona, Jellona
Lempipuuha: syöminen
Lempipaikka: puolisoni työtuoli

Jos Luna onkin hieman vähä-älyinen, niin Aapo on sitten sisarusparin aivot. Se, joka tajuaa, että keittiössä on ainakin periaatteessa aina mahdollisuus saada ruokaa, kun sinne kävelee joku; se, joka alkaa (valitettavasti) vähitellen ymmärtää, mitä ulko-ovi tekee ja milloin siitä on mahdollisuus livahtaa ulos. Aapo on myös selvästi varsin musikaalinen kissa. Aina, kun joku istuu keittiössä syömässä, se tulee viereen esittämään omaa tuotantoaan, yleensä Nälkäkuoleman partaalla -aariaa oopperasta Kissanpennun kärsimys. Toistaiseksi sen uskottavuutta - ja herkkupalojen määrää - kuitenkin syö ylidramaattisuus ja se, että yleisö tietää, milloin Aapo on viimeksi ruokittu. Aapo on meidän rakas pieni ahmatti.

Juustoa. Leipäjuustoa.

Eräs lukuisista syistä siihen, miksi musta voi tulla ja tulikin maitotuotteita ja kananmunaa käyttävä kasvissyöjä, mutta ei vegaania, on juusto. Siitäkin huolimatta, että olen varsin tietoinen siitä, että kaupasta löytyy vegaanisiakin juustoja. Kuulun siihen kansanosaan, joka inhoaa homejuustoja yli kaiken, mutta kaikki muu juusto sitten maistuukin; nykyään jopa entiset ei-niin-suuret-suosikkini parmesaani ja vuohenjuusto - tosin kohtuus kaikessa.

Suuri juustoherkkuni ja itse asiassa varmaan suurin herkkuni ikinä on koko pienen ikäni ollut leipäjuusto. Tai juustoleipä - en ole ihan varma siitä, kumpi nyt on oikea ilmaisu ja onko kyseessä kaksi eri juustoa vai yhtä erilaiset asiat kuin vihta ja vasta. Meillä sitä kuitenkin on kutsuttu leipäjuustoksi, joten sillä nimellä se nyt tässäkin menee.

Lukiossa englanninopettajamme kertoi olleensa yliopistoaikanaan suullisessa englannin tentissä, jossa tentaattori antaa aiheen, josta opiskelija sitten lörpöttelee aikansa englanniksi. Opettajamme englannin kielen taidossa tuskin oli mitään vikaa, mutta tentti oli osoittautunut varsin vaikeaksi, koska hänen tehtäväkseen tuli kertoa, miten juustoa valmistetaan. Ei kuulemma olisi onnistunut suomeksikaan.

Ei minultakaan ennen tätä päivää. Puputettuani parikymmentä vuotta kaupan leipäjuustoja päätin kokeilla, miten tuota herkkua valmistetaan opiskelijabudjetilla kerrostaloasunnossa. Luin netistä ja keittokirjoista useita erilaisia leipäjuusto-ohjeita ja sovelsin niitä siten, että homma onnistuu lyhyehkössä ajassa kissataloudessakin. Toisissa ohjeissa puhutaan perinteisestä leivinuunista, jota meiltä ei luonnollisestikaan löydy ja vastalypsetystä maidosta, jota sattuneesta syystä ei nyt ollut saatavilla. Jonkun lähteen mukaan heraa pitää valuttaa juustomassasta harsotetussa siivilässä tai lävikössä yön yli, joissakin ohjeissa neuvotaan painelemaan massaa hetken aikaa.

Mun sukuni on hämäläistä, eikä lähipiirissäni ole ketään muutakaan, joka olisi mulle Kainuun ja Lapin juustokikkoja opettanut. Siksi tämä juusto on todellakin oma sävellykseni aiheesta, eikä varmastikaan kaikkien perinteiden mukainen. Mutta näin minä juustoni tein:

Tarvittavat elintarvikkeet ovat yksinkertaisesti kevytmaito, suola ja juustonjuoksutin. Viimeksi mainittua saa apteekeista; pieni pullo maksaa 5-6 euroa ja riittää useampaan juustoerään, juoksutinta kun ei tarvita kerralla kovin suuria määriä. Lisäksi suosittelen lämpimästi varaamaan paikalle puolison tai muun apuhenkilön, joka pitää mahdolliset lemmikkieläimet turvallisella etäisyydellä keittiöstä ja auttelee tarvittaessa muutenkin.

Maito lämmitetään kattilassa kädenlämpöiseksi. Minä käytin juustooni neljä litraa kevytmaitoa; suuremman/paksumman juuston saa tietenkin suuremmalla nestemäärällä. Kun maito on lämmitetty, siihen lisätään juustonjuoksutinta ja suolaa hyvin sekoittaen. Minä laitoin kumpaakin kaksi teelusikallista. Tämän jälkeen seoksen annetaan yksinkertaisesti olla lämpimässä paikassa (ei siis kuitenkaan kuumalla levyllä) sekoittamatta; puolisen tuntia riittää.

Kun kattilaan seuraavan kerran laittaa kauhan tai veitsen, maito on "hajonnut" heraksi ja juustomassaksi. Tässä kohtaa ne erotellaan toisistaan parhaaksi katsotulla tavalla. Heran voi kaataa pois tai mieluummin tietenkin ottaa talteen, pakastaa ja käyttää leivonnassa. Juustomassa kipataan lävikköön tai siivilään, jotta siitä saadaan irrotettua vielä lisää heraa. Tässä kohtaa on ohjeiden kirjosta päätellen yksi olennainen valinnan paikka: joko massaa painellaan ja puristellaan käsin tai se jätetään yön yli valumaan. Minä valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. Valutusalustana toimi tiskialtaaseen asetettu kulho.

Seuraavaksi asetin (jälleen tiskialtaan päälle) uuniritilän ja sen päälle leivinpaperin, johon kumosin juustomassan valumaan vielä hetkeksi ja siistin sitä tasaisemmaksi kasaksi. Uunin lämmitin 300 asteeseen ja käytin grillivastusta. Alatasolle on hyvä laittaa syvä uunipelti, jotta hera valuu juustosta sen päälle eikä uunin pohjalle, jos on valuakseen. Ensimmäinen paistoaika on 10-15 minuuttia, kunnes juustoon tulee niitä leipäjuustolle ominaisia tummia pilkkuja.

Tämä on ehkä juuston valmistuksen hankalin kohta. Ei muuten, mutta varovaisuutta vaativan luonteensa vuoksi. Uunista nostetusta juustosta valuva hera kun tosiaan on polttavan kuumaa, eikä sitä soisi saavan iholleen. Työskentelyalustalle kannattaa laittaa leivinpaperia ja vaikka pari puhdasta käsipyyhettä, jotka imevät heran itseensä. Juuston päälle asetetaan puhdas leivinpaperi, jonka päältä sitten painellaan esimerkiksi uunivuoan pohjalla, jotta juustosta saadaan litteä, halutun paksuinen levy. Ja nyt se "vaikea" osuus, jossa apukädet saattavat olla tarpeen: juusto pitää tavalla tai toisella saada käännettyä, jotta se saadaan paistettua pilkulliseksi toiseltakin puolelta. Paistoaika on kymmenisen minuuttia. Uunista nostetun juuston annetaan jäähtyä rauhassa leivinpaperin ja pyyhkeen alla.

Ja sitten itsekritiikkiä: juustomassaa oli paistoaikaan ja -lämpötilaan nähden liian vähän, joten juustosta tuli ohut ja siksi melko kuiva. Myös suolaa voisi seuraavalla kerralla laittaa hiukan enemmän. Mutta oppirahat on maksettava, ja seuraavalla kerralla osaan ehkä jo vähän paremmin. Eikä siitä kaikesta huolimatta pahaa tullut.

Yllärivintiö

Tuota noin. Kiikutin tänään anoppini kanssa kissalapsoset eläinlääkäritädin tarkastettavaksi ja rokotettavaksi. Sen reissun jälkeen onkin syytä esitellä toinen pikkuriiviö uudemman kerran. Viime viikolla julkaisemani tiedot kun perustuivat lähinnä emokissan omistajan ja minun ja puolisoni kokemuksiin sekä ensiksi mainitun valistuneisiin arvauksiin kissanpoikasistaan.

Viikko sitten vaikuttikin vielä ihan loogiselta, että kolmesta vielä samassa kodissa majailleesta pennusta suurimmat (eli meidän kissamme) olisivat olleet poikia, ja emonsa kanssa samaan kotiin jäänyt pieni ja siro pentu tyttö. Aapo ja Ilpo kun olivat viikko sitten vielä aika lailla saman kokoiset. Tai en mä tiedä, oliko niillä kokoeroa jo silloin, mutta musta tuntuu, että ne on viikon aikana kasvaneet hurjasti. Ainakin ne vaikuttaa isommilta. Koska Ilpo näyttää tällä hetkellä huomattavasti veljeään pienemmältä, ehdinkin jo ennen eläinlääkärireissua aavistella, mitä tuleman pitää. Joten saanen esitellä...

...pieni rakas kissatyttömme Ilpo eli sukupuolelleen "soveliaammalta" uudelta nimeltään Luna. Lunasta on ensimmäisen meillä vietetyn viikon aikana paljastunut oikein viehättävä sylikissan alku; eilen se hurisi varmaan jo puoli tuntia mun sylissäni. Luna on myös kova kiipeilemään, hyppimään ja pomppimaan, mutta silti rauhallisempi kuin veljensä. Eläinlääkärissäkin se alkoi kiemurrella ja raapia vasta, kun eläintohtori halusi laittaa sen niskaan loishäätölääkettä. Aapo sen sijaan sätki, potki ja väänsi itsensä niin monelle mutkalle kuin mahdollista, vaikka kyse oli vasta korvien tutkimisesta.

Näin meitä siis täällä pyörittävät sisko ja sen veli. Ei sillä, että sukupuolella mitään väliä olisi kissojen saaman rakkauden ja huolenpidon määrän kannalta, mutta onhan se kiva tietää.

Vintiöt

No olihan niistä nyt pakko saada kuvia tännekin. Aika monta yritystä siihen vaadittiin, että sain kissalapsista edes vähän-sinnepäin-terävät ruudut, kun herroilla on tosiaan tapana säntäillä paikasta toiseen - paitsi silloin, kun ollaan päiväunilla, johon mieluisaksi paikaksi on valikoitunut puolisoni työtuoli. Joka on musta. Kuten kissatkin. Musta kissa mustalla taustalla = ei erityisen helppo kuvattava. Mutta tässä he nyt sitten ovat: uudet perheenjäsenemme Ilpo ja Aapo.

Tässä on Ilpo. Ilpo on pojistamme raidallisempi, vaikka kummastakin kisusta tuota harmaata sävyä mustan seasta löytyykin. Ilpo on hieman veljeään arempi, vähän sellainen sivusta tarkkailija ainakin toistaiseksi. Toisaalta keskittymiskykyä löytyy paljon enemmän kuin velipojalta ja lelujen ja piilopaikkojen tutkimiseen kuluu paljon enemmän aikaa kuin Aapolla. Ilpoon tutustuminen ilmeisesti vie enemmän aikaa, mutta oikein mukavalta ja kiltiltä kisulta se vaikuttaa.

Ilpo ja Ilpon raidat.

Aapo pysyy paikallaan oikeastaan vain nukkuessaan. Senpä takia se näkyy useimmissa ottamissani kuvissa lähinnä vain mustana suttuna. Ensitapaamisellamme - eli pentujen ollessa kuukauden ikäisiä - Aapo oli pentueen ujoin ja arin, mutta nyt se koohottaa sitten kaiken arastelunsa edestä. Kaikki, mikä liikkuu, sopii leikkimiseen ja jahtaamiseen ja veljen kanssa painiminen ja juokseminen on hirveän kivaa. Pienestä epäluuloisuudesta päästyään Aapo antaa silitellä ja sylitellä ja tykkää myös nuolla ja näykkiä mamman (eli mun) sormia. Nuori herra pomottaa jo veljeään ja punoo kaikesta päätellen juonia saadakseen meidät ihmisetkin hallintaansa. Toistaiseksi se on kyllä saanut kokea karvaita pettymyksiä, kun herkkupalojen kerjäämisyritykset eivät tuotakaan tulosta ja Ilponkin oikeutta syödä masunsa täyteen puolustetaan. Aapo kun söisi Ilponkin ruoat, ellei joku katsoisi perään.

Yhteiskuvaa pikkuvintiöistä ei vielä ole saatu, koska lähekkäin ollessaan ne yleensä joko nukkuvat tai painivat yhtenä mustana karvapallerona. Tai sitten leikkivät yhtä suosikkileikeistään, jossa toinen asettuu kannella ja kulkuluukulla varustetun kissanhuussin sisäpuolelle, toinen heti oven ulkopuolelle, ja kumpikin ryhtyy tassuttamaan luukkua omalta puoleltaan. Tavoitteena on ilmeisesti saada läpsäistyä toisen tassua ja vetää omansa pois alta ennen kuin toinen ehtii tehdä samoin. Tai siltä se ainakin vaikuttaa, mistä minä kissanpentujen pelisääntöjä varmasti tietäisin. :D

Tämmöisten palleroiden kanssa meillä nyt sitten elellään. Suloisia, vai mitä? <3

Vauvaonnea

Musta tuli eilen äiti. Kahden pienen, rasavillin, pörröisen kissavauvan äiti. Uudet perheenjäsenemme ovat kumpikin poikia ja ikää niillä on pikalaskentani mukaan sellaiset 14 viikkoa. Virtaa piisaa ja päivän aikana toistetaan aina samaa, varsin mukavan oloista kaavaa: ensin vähän syödään, sitten ravataan keittiöstä olkkariin ja takaisin niin lujaa kuin ikinä päästään, ihmetellään kun sohvan raapimisesta aina torutaan ja sitten käydään vähäksi aikaa päiväunille. Tätä rutiinia tosiaan toistetaan niin monta kertaa kuin suinkin ehditään.

Uskomattomasta energiamäärästä huolimatta meille on sattunut kaksi oikein fiksua ja hyvätapaista kissaa. Parin tunnin automatka uuteen kotiin meni hämmästyttävän hienosti: mä olin odottanut kaiken maailman rääkymistä ja oksentelua, mutta pallerot vain katselivat silmät ymmyrkäisinä ympärilleen, sanoivat pari kertaa "miu?" ja kävivät sitten nukkumaan. Jännitys hälveni uudessa kodissa muutamassa tunnissa ja tätä kirjoittaessani makuuhuonetta ja kylppäriä lukuunottamatta koko kämppä kaikkine koloineen on jo tarkastettu ja parhaat piilopaikat etsitty. Hiekkalaatikolla osattiin tietenkin käydä heti ja onpa raapimispuunkin tarkoitus jo alkanut valjeta. Eikä ne uudet vanhemmatkaan ihan niin kauheita enää ole, kun alkujärkytyksestä on toivuttu ja niitä on jo vähän käyty nuolemassa ja puskemassa.

Kuvia on tähän mennessä räpsitty lähinnä kännykällä ja niiden laadussa ei tunnetusti ole juuri hurraamista, joten pikkuherrojen nimet ja ulkomuodot pysyvät blogin osalta salaisina siihen asti, että saan niistä näpsäistyä edustavat otokset kunnon kameralla. Tämän päivityksen tarkoitus nyt oli lähinnä päästä purkamaan jatkuvaa vauvaonnilässytyksen purkamistarvettani. Kukapa nyt ei kissoja rakastaisi? :)

Loppukesän mustavalkoiset

On tullut kuvattua kaikenlaista, mutta olen jotenkin ollut poikkeuksellisen laiska kuvankäsittelyn kanssa, enkä ole tullut ladanneeksi kuvia mihinkään muiden ihmeteltäväksi. Tänään sitten aktiivisesti välttelin kouluhommiin tarttumista ja kokosin loppukesän otoksistani mustavalkoisen, totaalisen teemattoman ja sekalaisen kuvaoksennuksen. Olkaapa hyvät.

Viikon ilahduttajat

Tällä viikolla mua on ilahduttaneet muiden muassa...

...kauan kadoksissa ollut, aivojeni perimmäisessä nurkassa pölyttynyt ja sieltä äskettäin esiin kaiveltu ompelutaitoni. Minä - siis minä, joka olen käyttänyt ompelukonetta viimeksi varmaan yläasteella - sain yksinkertaisen ompelukoneen, sen käyttöohjeiden, tarpeeksi simppelien kaavojen ja ohjeiden, parin youtube-klipin, tuntikausien kiroilun ja mutkat suoriksi -asenteen avulla aikaiseksi vaatekappaleen, jota voin jopa kuvitella käyttäväni! Puikoilla ja villalangalla tiesin jo pystyväni tähän, mutta ommellen tää on jo jotain uutta. Ehkä mä en olekaan ihan niin rähmäkäpälä kuin kuvittelin olevani.

...äskettäin löytynyt kykyni tehdä itse hilloa. Niin maalta kuin mä olenkin, en ole koskaan tullut keitelleeksi minkään maailman mehuja, hilloja tai marmelaadeja. Nyt on sekin kokeiltu. Tietenkään kyseessä ei ole mikään perinteinen mansikkahillo, vaan koska kaikki uusi pitää oppia sattuman kautta, kattilaan päätyi ylikypsänä ostamani cantaloupemeloni, joka piti saada hukattua jonnekin, koska en halunnut syödä sitä sellaisenaan. Seuraksi meni myös purkillinen säilykepersikkaa sekä tietenkin hillosokeria ja sitruunamehua. Mutkat suoriksi -asenne tosin toimi tässäkin, koska mä en yhden kokeiluhilloerän (6 Piltti-purkkia) takia viitsinyt lähteä ostamaan Atamonia ja muita säilöntäliemiä.

...äskettäin suureksi yllätyksekseni löytynyt tekniikkanerouteni. Sain puolisen tuntia ennen bussille lähtöä päähäni, että mun kännykässä on sen verran vanha käyttöjärjestelmä, että siihen on oltava saatavilla päivitys. Ja sitä päivitystähän piti sitten ryhtyä metsästämään heti siinä paikassa. Mutta mä löysin oikean ohjelmiston. Asensin sen itse. Päivitin luurini ihan itse. Ja ehdin vielä siihen bussiinkin.

...uudet kuulokkeet. Tein heräteostoksen, johon olen valtavan tyytyväinen. Prisman tarjouspöydältä ostamani Philipsit voittavat nimittäin mennen tullen viime kuukausina käyttämäni nappikuulokkeet.

...naksutin. Nyt kaikki kissanomistajat kuolee nauruun siellä näyttöjensä takana, mutta mä elättelen ihan oikeesti toiveita siitä, että pystyn naksuttimen kanssa koulimaan tulevat lemmikkini niin, että ne raapivat siihen tarkoitettua puuta, eivätkä sohvannurkkia. En mä niistä mitään koiria luule silti saavani. Ainakin mulla on kiva stressilelu, jota naksutella tenttipaineiden alla, vaikka kisut kieltäytyisivät oppimasta haluamilleni tavoille. "Vähentää sun stressiä ja lisää mun stressiä", totesi virallinen oikolukijani eli naksuttelua inhoava avopuolisoni tätä lukiessaan.

...kipeät lihakset. Palasin kuntosalille, mikä tietenkin myös tuntui seuraavina päivinä. Milliäkään ei voinut liikahtaa ilman, että johonkin sattuu. Mahtava tunne - tähän on pyritty! Osasyy oli tietenkin salitauon jälkeen oudokseltaan rankka treeni ja osa taas johtui siitä, että mä unohdin kumpanakin treenipäivänäni palautusjuoman, jota ilmeisesti olisin tarvinnut, koska suoraan sanoen vähän lievempikin versio siitä vihlonnasta olisi riittänyt.

Jos olisin perinteinen lifestylebloggari, kysyisin tässä, mikä lukijoitani on ilahduttanut tällä viikolla. Onneksi mulla on niin fiksut lukijat, että tiedän, että ne osaa kertoa pyytämättäkin, jos haluavat ilon aiheitaan kanssani jakaa. :)

Bloggareiden liian ruusuinen elämä(?)

Katarinan postaus palautti mieleeni aiheen, jota oon jonkun verran mietiskellyt. Miksi ihmeessä ihmisiä vituttaa se, että kaikissa blogeissa ei kerrota siitä, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä? Olen nähnyt viime aikoina ihan yllättävän paljon rutinakommentteja siitä, kuinka lifestyle- ja tyylibloggarit antavat itsestään ja elämästään liian ruusuisen kuvan.

On huumorimielellä kirjoitettuja vitutusblogeja, mielipideblogeja, äärimmäisen suoria julkisia päiväkirjoja, sairauskertomuksia ja kaiken maailman laihdutus-/opiskelu-/elämänprojektiblogeja, joiden luonteeseen kuuluu myös huonojen puolien ja vastoinkäymisten purkaminen. Sitten meillä on tyyliblogeja, muotiblogeja, kauneusblogeja, sisustusblogeja, käsityöblogeja, lifestyleblogeja. Mikäs niiden tarkoitus olikaan? No ilman muuta juuri se, että bloggaaja kokoaa ensin mahdollisesti muutamankin tuhannen lukijan yleisön, jotta voi sitten purkaa mahdollisimman monelle suomalaiselle mahdollisimman julkisesti kaiken, mikä sattuu milloinkin tuntumaan pahalta.

Tai sitten ei. Meitä on toki moneen junaan, mutten usko, että joka ainoan iloisiin (tai näkökannasta riippuen materialistisiin tai pinnallisiin) asioihin keskittyvän blogin pitäjä haluaa huijata lukijoitaan ja osoittaa, että hei, minun elämäni on täydellistä. Jokainen normaalilla järjellä varustettu tietää, että elämässä tulee vastoinkäymisiä. Tavaran tai rahan määrä, ulkonäkö ja vaatetyyli - saati sitten näitä käsittelevä blogi - ei kerro mitään siitä, kuinka rankkaa tai helppoa yksilön elämä on. Mitäpä jos se blogi onkin pakopaikka niistä elämän ikävistä asioista ja velvollisuuksista, oli ne kuinka pieniä tai suuria tahansa? Sitä vartenhan harrastukset on. Paitsi näköjään bloggaaminen, jonka ainoa tarkoitus on herättää kateutta toisissa. Ellei sitten bloggaa oikeasti tärkeistä asioista ja syvälliseen tyyliin. Vähän niin kuin juorulehdetkään ei ole oikeita lehtiä, mutta Suomen Kuvalehti ja Helsingin Sanomat ovat. Että sanotaan ääneen kun jossakin on asiat huonosti. Ketäs se nyt kiinnostaa, jos jollakin menee hyvin.

Olkoon vähän kulunut syytös, mutta väkisinkin tulee mieleen tämä perinteinen selitys: suomalainen peruskateus. Onhan se nyt kerta kaikkiaan sietämätöntä, jos joku ei joskus "myönnä" koko maailmalle, että on tuli riita poikaystävän kanssa, hamsteri kuoli ja jouduinpas tässä muuten sairaslomalle kun katkoin jalkani. Että miten joku kehtaa väittää elävänsä täydellistä elämää? (Väittäminen = tiettyjen asioiden sanomatta jättäminen.)

Jälleen tullaan tähän: blogin sisällöstä tekee päätöksen vain bloggaaja itse. Jos ei miellytä, ei ole pakko lukea. Paljon hoettu argumentti, mutta ihan oikeasti totta. Toki jokainen saa ilmaista oman mielipiteensä. Asiallisesti. Käytöstapojen perusteita ja silleen. Mutta kuinka paljon toisten ihmisten henkilökohtaiset asiat meille ulkopuolisille sitten kuuluvat? Tasan niin paljon, kuin he itse haluavat itsestään tuoda julki.

Onhan se hämäävää. Voi olla, että selaat blogia kännykällä omassa sängyssä keskiyöllä. On pimeää ja hiljaista. Blogi ei päivity reaaliajassa, kommentit saatetaan julkaista vasta päivien päästä. Ei synny sujuvaa, luontevaa keskustelua. Oikeastaan tuntuu siltä, että olet sinä ja blogiteksti, jota luet. Ja koska blogiteksti tulee bloggaajalta, on bloggaajan teksti suunnattu sinulle. Melkoisen intiimi tunnelma. Luet kaikessa hiljaisuudessa toisen ihmisen päiväkirjaa. Siinä on helppo unohtaa, että sitä saattavat lukea sadat ja tuhannet muutkin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Toisia meistä ei haittaa jakaa sille väkimäärälle tietoa siitä, miksi tänään on huono päivä. Toisia haittaa. Jos jollakin on hyvä selitys siihen, miten toisten halu pitää yksityisasiat ja vastoinkäymiset bloginsa ulkopuolella on pois joltakin blogin lukijalta, olen erittäin kiinnostunut kuulemaan sen.

Muutama blogilöytö

Demi.fi massablogeineen ei oikein tarjoa enää mitään uutta ja Blogilistalta on mun mielestäni kauhean vaikea löytää kiinnostavaa luettavaa. Bloglovinin sisältö on suurimmaksi osaksi sitä muotikauneuslifestylesisustushömppäkategoriaa, jota mä en ihan oikeasti jaksa lukea. Niinpä ryhdyin googlailemaan ja ajelehtimaan englanninkielisessä blogimaailmassa ja löysin muutaman uuden seurattavan.

1. Advanced Style
Juuri kun pääsin sanomasta, että mua ei tyyliblogit kiinnosta. No tämä kiinnostaa. Ei siksi, että nyhtäisin blogista itselleni pukeutumisvinkkejä tai että mua liikuttaisi pätkän vertaa, minkä merkkisiä vaatteita näillä ihmisillä on yllään. Se kiinnostaa siksi, että näistä kuvista välittyvällä ilolla minäkin haluaisin ikääntyä.

2. The "Blog" of "Unnecessary" Quotation Marks
Koska ihmisten tyhmyydelle on kiva nauraa. Nimi kertonee kaiken oleellisen.

3. SEXY PEOPLE
Kai se vaan on tässä kauneusleikkausten ja kuvankäsittelyn maailmassa virkistävää nähdä ihan tavallisia, aitoja, täydellisen epätäydellisiä ihmisiä. Siis mun mielestäni. En ole ihan varma, mikä blogin perimmäinen tarkoitus lopulta on: korostaa sitä, että jokainen meistä on omalla tavallaan seksikäs, vai vinoilla julkaistujen kuvien...öö...seksikkyyttömyydelle. Niin ja juu ei: blogi ei sisällä alastonkuvia.

Näillä blogeilla on ainakin suomalaisen näkökulmasta melko paljon lukijoita, eli voi olla, että muille nämä ovat jo vanhoja tuttuja. Vai ovatko?

Jääkaapin oven sisältö

Laukun sisältö? Löytyy melkein kaikista blogeista, klisee ja tylsä postaus. Vaatekaapin sisältö? Ei tällä tyylillä. Jääkaapin sisältö? Mun siivousinnollani siellä on ihan oma ekosysteeminsä, jonka avaamiseen biologian tietämykseni ei todellakaan riitä. Mutta entäs jääkaapin ovi? Voi kyllä.

Mietin, että oon loppujen lopuksi esitellyt itseäni, asumistani ja olemistani tosi vähän tässä blogissa. Halusin tehdä postauksen jostakin yksityiskohdasta, joka elämääni liittyy, kuitenkin menemättä niihin laukunsisältöihin ja makuuhuone-esittelyihin, jotka on lifestyleblogeissa enemmän sääntö kuin poikkeus. (Jos jotakuta nyt sattuu hirveästi kiinnostamaan, niin mun laukussani on aina lompakko, avaimet, bussikortti, kuulokkeet, kännykkä ja huulirasva. Hirveän yllättävä tarvikevalikoima.) No mikä sitten on jokaisessa kodissa todella persoonallista? Jääkaapin oven koristelu tietenkin. Kenties tästä alkaa teinien uusi erikoispostausvillitys: "aattelin nyt tehä tän jääkaappimagneettipostauksen kun kaikilla muillakin on".

No mutta joo. Näin organisoitu magneettialusta meillä keittiössä on. Kaappimme on tyylikkäästi merkkiä Electrolux ja on valittu peräti sellaisin perustein, että se sattui olemaan asunnossa valmiina silloin, kun tänne muutettiin. Ja juu, sen alla on pieni yhteensopivan värinen, kokoinen ja merkkinen pakastin, minkä lisäksi me innokkaina marjastajina (jo vuodesta 2013) ostimme kesällä vielä pienen arkkupakastimen, jotta mustikat, mansikat ja vadelmat mahtuvat johonkin. Jääkaappikoristeiden taiteellinen (lue: täysin sattumanvarainen) asettelu on sataprosenttisesti minun käsialaani; puoliso ei meillä sisustuksesta juuri piittaa.

Kissanpentuja. Meidän jääkaapin ovessa on paljon kissanpentuja. Tämä magneetti on tuliainen puolisoni Teneriffan reissulta, jonne en itse päässyt mukaan. Hyvä apu myös laihduttamiseen: hitot mä sieltä ruokaa haen kun mulla on ihana poikaystävä ja kohta kaksi kissaakin. Ni.

Ja se siitä laihdutuskuurista sitten.

Tämän apinan ostin ihan itse yliopiston kirjakaupasta.

Muotokuvamagneetit ovat matkamuisto minun ja Clairen yhteiseltä Oslon reissulta. Kuten ehkä arvaatte, kuvissa on Nobelin rauhanpalkinnon saaneita ihmisiä; tässä olen tarkentanut dalai-lama Tenzin Gyatsoon, joka sai palkinnon vuonna 1989.

Tämä mietelause on muisto hallintotieteiden fuksivuoteni ensimmäisistä päivistä. Mietelauseet kuuluivat muistaakseni ainejärjestö Spatikan järjestämän onginnan palkintoihin Johtajuussymposiumissa eli syystapahtumassa, jonka järjestää Tampereen yliopiston tieteenalayksikkö nimeltä Johtamiskorkeakoulu eli lyhyemmin JKK. Tapahtuma järjestetään myös tänä vuonna ja ilokseni voin mainostaa siihen liittyviä avoimia ovia eli mahdollisuutta kaikille kiinnostuneille tulla tutustumaan Johtamiskorkeakouluun ja sen opetustarjontaan. Suosittelen lämpimästi. :) Yllä olevaa lausetta avaan sen verran, että yliopiston kirjastoon ja Tietopinniin pääsee opiskelijakortilla ympäri vuorokauden - ja nehän tosiaan sijaitsevat melko keskellä Tamperetta. Tätä mahdollisuutta on tiettävästi hyödynnetty muuhunkin kuin yöllisen lukurauhan hakemiseen.

Kissanpoikasiahan ei koskaan voi olla liikaa...osuin kerran myymälään, jossa oli halpoja kisupostikortteja, ja ostin sitten jääkaapin oveen täytettä. Ylimmässä kuvassa yläoikealla näkyvä kissakortti on syntymäpäiväkortti Clairelta, mutta muuten näiden takana ei ole sen kummempia tarinoita.

Myyrämagneetti on poikaystäväni äidiltään saama Tsekin tuliainen. Tuo ainakin mulle lapsuusmuistoja mieleen, koska Myyrän seikkailuja on jokusen kerran tullut videokasetilta katsottua kakarana.

Lapsuusmuistoja, matkamuistoja, kissanpentuja ja pieni muistutus yliopisto-opiskelusta. Loppujen lopuksi meidän jääkaapin ovi on yllätävän paljon jääkaapin omistajien näköinen. Ja niin se varmaan on jokaisessa kodissa: mun lapsuudenkotini jääkaapin ovea koristaa veljeni lukujärjestys ja Aamulehdestä leikattu Jere-sarjakuvastrippi, joka on vanhempieni mielestä kovin osuva. Niin että hitot niistä laukunsisällöistä.

Ulkoasuarvostelu

Ulkoasupäivitystä suunnitellessani tulin miettineeksi sitä, miten blogosfäärin ulkoasustandardit on koko ajan vaativammat. Tarkoitan siis sitä, miten herkästi varsinkin nuoret bloggaajat arvostelevat ikätovereidensa blogeja nimenomaan niiden ulkoasun perusteella. Järkkärivaatimus (eli kuvitelma siitä, että kallis kamera takaa laadukkaat kuvat) alkaa olla jo vanha vitsi, kun nyt pitäisi jokaisen 12-vuotiaan bloggaajan osata vaikka mitä kooditemppuja ja animaatioefektejä, jotta blogi kelpaa toisille.

Mulla lienee keskimääräistä teinilifestylebloggaajaa parempi html- ja css-tuntemus ja javascriptin opettelu on työn alla. Periaatteessa osaisin näitä käyttäen rakentaa nettisivun alusta pitäen ja tehdä siitä vielä siedettävän näköisenkin. Kun katson blogin lähdekoodia, ymmärrän suurin piirtein, mitä siinä sanotaan. Toisaalta viime päivien ulkoasutaistelu osoittaa sen, että Blogger ei ole maailman helpoin paikka soveltaa opittuja koodaustaitoja, sillä aina toisinaan eteen tuli sellaisia ongelmia ja virheilmoituksia, että nettisivuja vuosien ajan työkseen tehnyt puolisonikaan ei aina ymmärtänyt, mistä ne johtuvat. Kaikilla ei ole lähipiirissään alan ammattilaista, kuten mulla, eikä koodikielien opettelu ole kaikkien mielestä helppoa, mielenkiintoista tai ylipäätään vaivan arvoista, joten siihen nähden blogimaailman ulkoasuodotukset ovat minusta suhteettoman korkealla.

Ulkoasu ei saisi olla tummasävyinen, kun siitä tulee silloin synkkä. Liian värikäs ulkoasu taas aiheuttaa herkille esteetikkoteineille "epilepsiakohtauksia". Toisaalta sitten taas kokovalkoinen eli massavalkoinen ulkoasu on tylsä, koska kaikilla on sellainen. Paitsi on se hieno niiden mielestä, jotka arvostavat yksinkertaisuutta. Taustakuva tai -kuvio kun tekee blogista helposti levottoman näköisen - ja sehän saattaa myös toistua rumasti. Ja auta armias, jos joku käyttää blogissaan Bloggerin valmista ulkoasua, eikä ole halunnut/osannut/ehtinyt muokata sitä niin, että se varmasti näyttää erilaiselta ja muokatulta. Värimaailma voi olla nätti ja kokonaisuus tasapainoinen, mutta eihän se blogi nyt voi millään olla hyvä, jos ulkoasuun ei ole panostettu niin paljon, ettei sitä tunnista Bloggerin valmiiksi malliksi.

Bannerittomuus on suuri rikos, tekstibannerit yleensä tylsiä ja mitäänsanomattomia, kollaasibannerit taas sitä massaa ja minkään bannerikuvan laatu ei ole tarpeeksi hyvä. Jos blogissa ei ole mitään animaatioefektejä, se on tosi tylsä ja osoittaa tietoteknistä osaamattomuutta. Paitsi kursorimuokkaukset, jotka on lähinnä ärsyttäviä. Varsinkin ne, joissa kursorista putoilee jotain pikselihileitä. Blogi on tylsä myös silloin, jos siinä on käytetty samoja fontteja kuin kaikilla muillakin. Toisaalta on olemassa kiellettyjen fonttien lista, jonka kärkipäässä ovat ah! niin raivostuttavat ja rumat Courier ja Comic Sans.

Kaikki meistä eivät voi olla tekniikkaneroja. Bloggerin ja muiden blogipalveluiden idea on minun nähdäkseni juuri se, että kuka tahansa voi pienellä vaivalla ja tietämyksellä pitää yllä nettipäiväkirjaa, johon saa napin painalluksella kaikenlaisia pieniä muutoksia ja toimintoja. Nyt kun bloggaaminen on muotia, on ryhdytty sitten siihen, että sen tulisi olla elämän tarkoitus ja pääsisältö, jonka vuoksi pitäisi uhrata satasia kameraan ja tunteja tietotekniikan opetteluun. Ulkoasun muokkaaminen on mahdotonta, kun sen pitäisi olla samaan aikaan sekä persoonallinen että massoja miellyttävä - ja sitten sen pitäisi kelvata vielä bloggaajalle itselleenkin. Lukijan huomioiminen esimerkiksi blogin asettelussa on toki ihan fiksua, mutta toisaalta: jos Maija 11 vee haluaa Maijan elämä -blogiinsa banneriksi 2000 pikseliä korkean kirkkaanpunaisen laatikon ja teksteihinsä muiden mielestä ruman fontin, niin mitä väliä? Se on Maijan blogi, Maijan oma tila, julkinen päiväkirja.

Mutta niin se kai menee. Ensin kaikilla on blogi. Sitten joku keksii, että värimaailman pitää olla vaalea. Seuraavaksi vaaditaan kustomoitua kursoria, koska se tavallinen on tylsä. Kohta blogitekstien otsikoiden pitää varmaan heittää klikatessa pari volttia ja etusivua ladatessa bannerin pitää liukua kauniisti paikalleen kahden kyyhkysen lennättämänä nauhana. Ne linnuthan pitää siis jokaisen piirtää ja animoida itse, muuten kyse on matkimisesta. Ja nopeat syö hitaat, koska jos Liisalla on blogissaan kyyhkysiä, Jennan täytyy käyttää papukaijoja välttyäkseen plagiointisyytöksiltä ja Maisalle voikin käydä niin, että lomamatkan aikana kaikki kivat linnut on jo ehditty varata ja jäljellä on enää ruma ja tylsä varis. Mutta lintuja on pakko olla, koska muuten bloggaaja on trendeistä mitään ymmärtämätön, jälkeenjäänyt moukka.

Bloggaa ja anna toisten blogata. Se on ehkä tämän vuodatuksen opetus.

Ulkoasupäivittelyä

Voi elämän kevät mulla palaa pinna tän Bloggerin kanssa. Mutta onpahan nyt kymmenien tuntien suunnittelu, testailu ja ongelmanratkonta taas kerran saatu päätökseen. Kunnes kyllästyn tähän ulkoasuun.

Molemmat puolet

Kaverin uuden opiskelupaikan hyvä puoli: se saa haluamansa ammatin.

Se toinen puoli: se muuttaa toiselle paikkakunnalle.

Kaverin muuton huono puoli: kaveria tulee ikävä ja sitä näkee harvemmin.

Se toinen puoli: sille voi järjestää yllätysbileet.

Bileiden järjestämisen hyvä puoli: mulla oli aamiaiseksi juustokakkua.

Se toinen puoli: jäljelle jää järkyttävä sotku, jonka minä joudun siivoamaan.

Sotkun hyvä puoli: sitä voi hetkellisesti paeta, kun menee kaverin luo käymään lenkillä ja pakkaamaan muuttolaatikoita.

Se toinen puoli: penikkatauti päättää palata ja särkylääkekään ei auta kävellessä sääreen ilmaantuneeseen tuskalliseen vihlontaan.

Penikkataudin huono puoli: en pääse auttamaan muuttolaatikoiden kantamisessa ja purkamisessa.

Se toinen puoli: bileiden aiheuttama sotku odottaa edelleen kotona, joten puolison voi laittaa siivoamaan, koska mun jalkanihan ei kestä ympäri kämppää ravaamista.

Siivousstrategiani huono puoli: puoliso ei osoita pienintäkään aikomusta hoitaa osuuttaan siitä.

Se toinen puoli: mun jalkani on edelleen kipeä, joten mä voin istua sohvalla katsomassa telkkaria ja syömässä sitä juustokakkua, jota on edelleen jäljellä.

Telkkarin katsomisen hyvä puoli: kerrankin tulee jotain ihan katsottavaa ohjelmaa.

Se toinen puoli: Jimillä on selvästi teknisiä ongelmia, koska Nannyn tekstitykset näkyvät koostuvan tänään ainoastaan lauseesta "Rubens selvästikin inspiroi taiteilijaa."

Riitelykammo

Eilen tuli käytyä läpi erään ystäväporukan ensimmäinen kunnon riita. Kuten arvata saattaa, taustalla oli huono kommunikointi, siitä johtuva väärinkäsitys ja tuloksena kerta kaikkiaan aivan turha kärhämä. Kaiken kukkuraksi koko sanaharkka käytiin vielä Facebookin välityksellä, jolloin jokaisen sisälukutaito tietenkin katoaa kiukutellessa taivaan tuuliin ja kaikkea tulkitaan joko liian kirjaimellisesti tai sitten ei ollenkaan tosissaan. Asia ei onneksi ollut mitenkään maata kaatavan suuri ja vakava, ja riita sovittiin saman illan aikana suhteellisen nopeasti.

Mä olen päässyt eilisestä riidasta yli jo moneen kertaan, enkä pidä sitä mitenkään erityisen isona asiana. Riitely ei ole minusta millään tavalla mukavaa, mutta se valitettavasti kuuluu kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin. Ei välttämättä - eikä toivottavasti - kovin usein, mutta toisinaan. Minusta olisi erikoista, jos kaksi läheistäkin ihmistä olisi kaikista asioista aina samaa mieltä, eikä koskaan ajautuisi tilanteeseen, jossa välit hetkeksi tulehtuvat. Siksi mua ihmetyttää se, miten monesti ihmiset suorastaan kammoavat riitelyä. Eri mieltä olemista vältellään viimeiseen asti, omaa mielipidettä ei ristiriitojen pelossa uskalleta sanoa ja sitten kun joku kärhämä joskus kuitenkin tulee, se on suorastaan maailmanloppu ja mikään ei ole enää entisensä.

Mun lapsuudenkodissa on riidelty aina, ja itse asiassa jopa suhteellisen paljon. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan, koska oikeasti mulla ja mun perheenjäsenilläni on hyvät ja lämpimät välit. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, eivätkä tietääkseni ole koskaan harkinneetkaan avioeroa. Minä ja veljeni voimme puhua toisillemme ja vanhemmillemme asiasta kuin asiasta ja nyt, kun aikuistumme, myös vanhemmat kertovat meille kuulumisiaan vähän eri tavoin kuin ennen. Meillä ei ole koskaan tarvinnut riidellä alkoholin, uhkapelaamisen, pettämisen, väkivallan tai muun vastaavan takia, mutta meillä on paiskottu ovia, huudettu kurkku suorana ja itketty vuolaasti monien arkisempien asioiden vuoksi. Osin siksi, että minä ja isäni olemme molemmat helposti kiivastuvia ja siksi helposti napit vastakkain, osin siksi, että sekä minun että veljeni murrosikä oli kovin...noh, murrosikä.

Meidän perheessä osa kasvatusta on ollut siis riitelyn taito. Mä olen oppinut riitelemään niin, että asiat tulee sanottua, ilmapiiri paranee ja lopulta kuitenkin sovitaan. Matkan varrella on opittu myös sitä, miten ei riidellä: veljeä ei revitä tukasta (alakouluiässä), isää ei haukuta ties millä nimillä (yläkouluiässä) ja mykkäkoulun pitäminen ei auta mitään, jos toinen ei tiedä, mistä olet suuttunut (lukioiässä). Ja aina, aina tehdään se sovinto.

Siksi mä en myöskään pelkää riitelyä. Itse asiassa mä olen niin tottunut siihen, että viimeiseen asti sopuisan puolisoni kanssa mua jopa vähän ahdistaa se, että me ei oikeastaan koskaan huudeta toisillemme niin että naapuritkin kuulee. Kaikki riidat käydään hyvin vähäeleisesti, nopeasti ja rauhalliseen sävyyn. Sopii muuten huonosti mun temperamentille. Olin mä sitten poikkeuksellisen kylmä ja kova ihminen tai, kuten itse ajattelen, järkevän riitelykasvatuksen saanut aikuinen, mun on vaikea ymmärtää, miksi riitely on toisten mielestä niin kerta kaikkiaan hirveää, että sitä pitää vältellä viimeiseen asti. Itse näen sen ihmissuhteen välttämättömänä, puhdistavana ja parhaimmillaan jopa lähentävänä ja vahvistavana osana. Riitely ei ole itse tarkoitus, mutta avoimen ristiriidan välttely minun kokemukseni mukaan usein vain pahentaa asioita.

Joku voisi sanoa, että riitelyä pelätään siksi, että se tuntuu niin pahalta. Itse ajattelen niin, että yksi kipeä, kunnolla riidelty riita sovintoineen on parempi kuin se paha olo, joka seuraa siitä, kun mieltä kaihertavia asioita haudotaan omassa päässä, eikä sanota ääneen. Asia saa paljon ansaitsemaansa suuremmat mittasuhteet ja sitten ollaankin jo oikeasti isojen ongelmien äärellä. Aikuisen ihmisen pitää minusta sietää sitä, että kaikki ei aina ole mukavaa eikä tunnu hyvältä. Sama opetus pitää terveellä tavalla tietenkin siirtää myös lapsille: opetellaan riitelemään oikein, hieromaan sopua, tekemään kompromisseja ja antamaan anteeksi. Siksipä provosoivaksi lopuksi: minä aion huutaa jälkikasvulleni, jos sellaista joskus siunaantuu. Kurkku suorana.

Yllärijuhlat

Rakas ystäväni Claire muuttaa viikonloppuna uuden opiskelupaikkansa perässä toiselle paikkakunnalle. Se tarkoittaa sitä, että me nähdään entistä vähemmän ja tapaamiset pitää sopia entistä tarkemmin ja tiukemmin aikataulutettuna. Skype, Facebook ja WhatsUpp lohduttavat toki hieman, mutta ei ne livenä näkemistä koskaan korvaa.

Henkilökohtaisesti inhoan yllätyksiä, varsinkin ajatusta yllätysjuhlista. Paitsi kun olen itse järjestävänä tahona. Silloin mä suorastaan rakastan yllätyksiä. Näin Clairen tulevassa muutossa loistavan tilaisuuden järjestää yllätysläksiäiset, joita me ollaan tyttöporukalla pahaa-aavistamattoman neidin selän takana valmisteltu viikon ajan.

Claire itsehän kuvittelee olevansa tulossa meille tänään ihan vaan vaihtamaan mun kanssani kuulumisia (meidän kohdalla tosin ehkä voisi sanoa, että vaihtamaan valituksia) ja ottamaan lisää traumaattista valokuvaa. Olen luvannut myös laittaa ruokaa, mutta veikkaan, että Claire ei todellakaan odota, että pöydässä on juustokakkua, mutakakkua, lämpimiä voileipiä, dippivihanneksia ja Fresitaa. Sillä ei myöskään ole mitään aavistusta siitä, että täällä on mun lisäkseni koko jengi paikalla.

Vielä jonain päivänä mä onnistun tekemään juustokakun, jossa on nätti ja tasainen pinta...

Tätä postausta lukiessanne totuus on jo paljastunut juhlakalullekin, mutta vielä tätä kirjoittaessani mä hihittelen Clairen muutaman päivän takaiselle viestille, jossa se onnitteli mua "laihdutussaavutuksestani" (mahdun taas lukioaikaisiin farkkuihini, nähkääs) ja ehdotti vissiin puolitosissaan, että pidetäänkö sen kunniaksi kakkubileet. Ei muuten tiedäkään, miten lähelle osui.

Syyssuunnitelmia

Tiedän, että monien verenpainetta nostaa puhe syksystä heti kun heinäkuu jää taakse - onhan se elokuu nyt vielä kesäkuukausi! - mutta pakko myöntää, että mä olen ihan tyytyväinen, että syksy vähitellen tulee. Ei välttämättä vielä se sateinen, lehdet puista pudotteleva, pimeä syksy, vaan se, jonka myötä pääsee taas kiinni jonkinlaisiin rutiineihin, unirytmiin ja harrastuksiin. Tosin myönnettäköön sekin, että mä olen jostain syystä aina nauttinut siitä, kun iltaisin alkaa olla pimeää ja itse asiassa pidän viileähköstä, pilvisestä säästäkin jollain tavalla enemmän kuin suorasta auringonpaahteesta.

Ilmeisesti mä olen muutenkin sopeutunut Suomen oloihin vähän liian hyvin, koska kesät on aina olleet niitä aikoja, kun mulla on vaikeaa, jos on ollakseen. Mun on vaikea käsittää ihmisten rutinaa kaamosmasennuksesta, koska mulla mieliala heittelee eniten juuri vuoden valoisimpana aikana. Syytä en tiedä, mutta pimeät ajat on mulle helpompia. Musta on kesälläkin aivan ihanaa, kun taivas välillä pimenee, vettä tulee kaatamalla ja ukkonen jyrähtelee. Ei sillä etteikö se lämpö ja auringonpaistekin olisi ihan ok, mutta sen verran mussa on vampyyrin vikaa, että hämärä viehättää enemmän.

Syksy on parina viime vuonna merkinnyt mulle jotakin uutta opiskelun suhteen, joten nyt on oikeastaan aika helpottavaa, kun tulevan vuoden kuviot on pääpiirteittäin selvillä. Kurssi-ilmoittautumiset on käynnissä ja tällä hetkellä ainoa oikea jännittämisen aihe on, pääsenkö läpi pakollisesta tilastotieteen kurssista. Lisäksi odotan jo innolla kandiseminaaria ja sitä, miten saan siellä jalostettua päässäni jo pidempään pyörineet avainsanat aiheeksi ja siitä edelleen tutkielmaksi asti. Sitten on toki myös niitä kursseja, joiden toivoisin olevan mahdollisimman äkkiä ohi (kuten tuo mainittu tilastotiede, puheviestintä ja julkisyhteisöjen strateginen johtaminen...). Ja samalla kun alan taas käydä yliopistolla luentojen ja seminaarikokoontumisten takia säännöllisemmin kuin kesällä, tulee mentyä kuntosalillekin.

Ilmeisesti joka syksyyn pitää kuitenkin saada ympättyä jotakin elämänmuutosta, koska meille muuttaa vihdoin syyskuussa kaksi uutta perheenjäsentä. Pienen sattuman kautta päädyimme heinäkuussa tervehtimään silloin kuukauden vanhaa kissapentuetta, josta sitten varasimme kaksi palleroa tuleviksi lemmikeiksemme. Tilanne on nykyisellään vielä vähän hassu, koska ensinnäkään emme vielä tiedä meille tulevien kissojen sukupuolta (jolla on meille merkitystä lähinnä nimen valinnan kannalta) ja toisekseen tarkkaa noutopäivääkään ei vielä ole omistajan kanssa sovittu. "Laskettua aikaa" ei siis niin sanotusti ole, mutta ainakin olen päässyt hehkuttamaan kavereille, että kauan sitten luvattujen kissanristiäisten pitäminen on taas yhden askeleen lähempänä.

Mä en ole koskaan asunut kissataloudessa, joten toisaalta mua myös vähän jännittää, osataanko me varmasti hoitaa niitä oikein. Huomataanko, jos niillä on joku hätänä, onko tarpeeksi virikkeitä, onko ruoka oikeanlaista jne. Toisaalta poikaystävän ja anopin puheista päätellen mulla on taipumusta aliarvioida rankasti kissan kykyä huolehtia itsestään ja vaatia haluamaansa.

Clairen tehokkaan aivopesun johdosta mun piti aloittaa roller derby tänä syksynä, mutta rahatilanne ei juuri nyt sitä salli (lähinnä kyse siis kalliista aloituspaketista), joten harrastuspuoli kootaan jostain vähän edullisemmasta. Kuntosalille menen heti, kun terveydentilani sen sallii; tällä hetkellä olen jonkinlaisessa ylikunnossa eli levon ja korkeintaan kevyen liikunnan tarpeessa, joten raskas painoharjoittelu ei juuri nyt taida olla hyvä idea. Suunnitelmissa on kuitenkin mennä puolison kanssa parillekin tanssikurssille ja toivon mukaan myös pitää tanssitaitoa yllä syksyn ja talven aikana.

Eilisen Stellar City -illan aikana ehdittiin vielä sopia, että syksyn aikana mennään porukalla Hämeenkadun Approon ja Tallinnaan, juhlitaan parin kaverin synttäreitä, yhden ylioppilasjuhlia, Stellareita vielä uudemman kerran ja taisipa siinä tulla mainittua pikkujoulut teemalla "Pohjanmaan kautta" ja Clairen tuparit. Tällä hetkellä mä tosiaan odotan syksyä vielä innolla, mutta saas nähdä, mikä on fiilis joulukuussa. Kalenteri alkaa nimittäin näyttää melko täydeltä, vaikka tässä on eräiden mukaan kesääkin vielä jäljellä.

Onnistuneen valokuvan resepti

Harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta postaus ei sisällä teknisiä ohjeita. Osittain siksi, että niitä on netti ja kirjastot pullollaan ja enimmäkseen siksi, että en tiedä aiheesta riittävästi neuvoakseni muita.

Musta ei saa hyvää valokuvaa. Mua esittävät (tilanne)kuvat on yleensä julkaisukelvottoman järkyttäviä (ainakin omasta mielestäni) ja kyllä sitä ylioppilaskuvaakin saatiin kuvaajan kanssa studiossa kaivamalla kaivaa. Vaikka olen ihmisten kuvaamisessa täysi vasta-alkaja ja sähläri, mä olen silti mieluummin kameran takana kuin edessä, kun pitää kuvata juhlia, illanviettoja ja lomareissuja. Musta ei kerta kaikkiaan saa hyvää kuvaa.

Tai siis niin mä kuvittelin. Aiemmin mainitsinkin jo tän meidän ikioman keksinnön, traumaattisen valokuvauksen, joka siis on terapeuttisen valokuvauksen vastakohta meille "ei musta saa hyvää kuvaa" -asenteella varustetuille ihmisille, jotka mahdollisesti inhoamme käsitettä voimaantuminen. Me mietittiin ihan ajan kanssa, kenen luona on parhaat olosuhteet valokuvaukseen ja varattiin ilta aikaa kokeilla sekä kuvaamista että kuvattavana olemista tutulla, turvallisella porukalla. Meikkiä naamaan, hyvää musaa taustalle ja poseerausta tulemaan. Kamera oli koko ajan kytkettynä tietokoneeseen niin, että kuvaajan lisäksi muutkin näkivät jokaisen otoksen heti läppärin näytöltä. Näin nähtiin, menikö kuvassa teknisesti jotakin pieleen tai pitääkö poseerausta muuttaa edustavamman näköiseksi. Neljä tuntia meni yhdessä hujauksessa, meillä oli aivan sairaan hauskaa ja lopputulos miellyttää jopa mun omaa, vaativaa silmääni.

Mutta miten tähän sitten päästiin? Tämä oli sattumalta musta otettujen kuvien alkupäässä, mutta periaatteessa tällä turpavärkillä näinkin onnistuneen kuvatuksen aikaan saamiseen olisi voinut mennä vaikka kuinka ja kauan. Kuvattavana olleen ja muita kuvanneen kokemuksella reseptini onnistuneeseen traumaattiseen valokuvaan on seuraava:

1. Meikkaa vahvasti.

Mä kuljen yleensä ilman meikkiä ja yllä näkyvä silmämeikki on mulle aivan poikkeuksellisen vahva. Mun meikkaustaitoni on myös heikommanpuoleiset, mutta kokeilevaa taidetta tää meidän traumakuvaus muutenkin oli, joten suttuiset silmät ja liika kulmakynä on tässä tapauksessa ihan ok. Meikittömyys tuntuu korostuvan kuvissa ikävällä tavalla ja kummasti se pakkeli naamassa vaan tuo lisää itseluottamusta poseeraamiseen. Eräs kuvattavamme oli vakaasti sitä mieltä, että näyttää kaikissa kuvissa järkyttävältä. Tummien silmämeikkien jälkeen oli hieman toinen ääni kellossa ja me todettiin yksissä tuumin, että neidin kuvat oli kuin suoraan Voguesta.

2. Luota kuvaajaan.

Eli siis valitse kuvausseurauksesi ihmisiä, joihin luotat ja joiden kanssa viihdyt. Kuvattavaksi on helpompi heittäytyä, kun ei ole paineita näyttää hyvältä ja tietää, että ne karmeimmatkaan kierosilmäkuvat ja kaksoisleuat eivät kulkeudu ulkopuolisten silmien eteen. Tämä on ehkä koko traumaattisen valokuvausprojektin tärkein osa. (Traumaattisuuden ei siis ole tarkoitus johtua julkisesta nolaamisesta.)

3. Pelleile.

Kun nyt kerran luotat kuvaajaasi, mikset antaisi palaa? Ihmisillä - myös minulla - on usein paha tapa pönöttää kuvissa, koska kuvahan ei voi olla hyvä, jos siinä ei näytä asialliselta. Pelleilykuvat auttavat rentoutumisessa ja rentous johtaa luonnollisiin asentoihin, hymyihin ja katseisiin. Niistä taas seuraa todennäköisemmin hyviä kuvia. Jos kuvaaja sanoo, että yritäpä näyttää peuralta ajovaloissa, niin yritä. Väännä kroppasi ja naamasi niin typerään asentoon kuin ikinä keksit, käytä ympärillä olevia tuoleja, tyynyjä ja muita tavaroita, äläkä välitä siitä, näytätkö typerältä vai et. Tiedetään: helpommin sanottu kuin tehty, mutta juuri siksi tuo kohta numero kaksi on niin äärettömän tärkeä. Hyvien ystävien seurassa heittäytyminen on helpompaa.

4. Naura.

Nauraminen on kivaa ja itselle nauraminen erittäin hyvä taito, jota traumaattinen valokuvaus kyllä kehittää tehokkaasti. Nauraa voi omille kuville (varsinkin niille epäonnistuneille), kuvaajan ohjeille (alla reaktioni Clairen käskyyn "viettele mut"), muiden kommenteille ja oikeastaan ihan mille vaan. Meillä oli eilen niin hysteerisen hauskaa, että lopulta jopa toisten kehut siitä, miten nyt tuli hyvä kuva, aiheuttivat hervottomia naurukohtauksia.

5. Varaa aikaa.

Turistimatkoilla pysähdytään kivan patsaan eteen, napataan pari poseerausta todisteeksi siitä, että paikalla on ihan oikeasti käyty ja rynnätään sitten kohti seuraavaa museota tai kirkkoa. Silloin, kun tarkoitus on harjoitella kameran kummallakin puolella olemista, ensimmäiset kuvat epäonnistuvat melkein poikkeuksetta. Pitää kokeilla ja opetella itselle ja toisille edullisia kuvakulmia, kameran käyttöä ja erilaisten taustojen, valojen ja muun rekvisiitan hyödyntämistä. Kuten sanoin, neljä tuntia vilahti ohi tosi nopeasti - tuntui ennemminkin puolelta tunnilta!

Valitettavasti joutunette katselemaan mun pärstääni vielä toistamiseenkin, koska me innostuttiin ihan toden teolla tästä toistemme traumatisoimisesta ja sovittiin ensi viikolle jo pari uutta valokuvauspäivää... :D

Postauksen kaikki kuvat otti Claire.

Summer Sound Festival 2013

Varoitus: nyt tulee taas sitten poikkeuksellisesti sitä kirottua lifestylea. Jos joku kokee syvää inhoa lukiessaan ihmisten festari-/bilekokemuksia ja katsellessaan aiheeseen liittyvää kuvastoa, suosittelen vaihtamaan sivua juurikin nyt. Tosin pyhästi lupaan, että yritän tehdä tämänkin omaan tyyliini ja seuraava hölpötys ei sisällä kymmeniä kuvia omasta naamastani, listaa siitä, mistä olen kulloisetkin vaatekappaleeni ostanut (ja mihin hintaan) tahi huonolaatuisia kännykkäkamerakuvia. Mistä johtuen kuvia on vähän, mutta kyllähän nyt kunnon epälifestylebloggarinkin on joskus saatava postata muutama kuva siitä, miltä on näyttänyt siinä harvinaisessa tilanteessa, kun on tullut kerrankin miettineeksi, mitä pukee päälleen ja jopa pakkeloinut naamaansa.

Tekijänoikeudet kuuluvat tällä kertaa kaikissa kuvissa Clairelle; mä en tällä hetkellä omista pokkaria ja järkkärin kanssa ei festareilla tunnetusti juhlita, joten olin tällä kertaa kameratta reissussa. Ei me tosin Clairenkaan kameralla juurikaan siellä paikan päällä kuvailtu, koska kuvia esiintyjistä, yleisöstä ja valotehosteista tulee kyllä pilvin pimein nettiin näkyviin muutenkin. Me keskityttiin ihan vaan musiikista ja tanssimisesta nauttimiseen, joten jos jotakuta kiinnostaa nähdä, miltä Soundeilla tänä vuonna näytti ja kuulosti, kuvia ja videoita tullee viikon, parin sisään ainakin tapahtuman Facebook-sivuille.

Asiaan. Summer Sound Festival, jota blogosfäärissä epäilemättä seuraavien päivien sisällä taas ihan riittämiin hehkutetaan (syystäkin kyllä), on siis elektronisen tanssimusiikin ystävien hemmottelutilaisuus ja mainittua musiikkityyliä inhoavien kidutusviikonloppu, jota tänä vuonna (edellisen tavoin) juhlittiin Helsingin Messukeskuksessa. Oli Hardwellia, Bastoa, Faithlessia, Tiëstoa, Above & Beyondia ja vaikka mitä mahtavaa. :) Mun viikonlopun ehdoton kohokohta oli Sander van Doorn, mutta uusia suosikkejakin löytyi. Aina joskus pitää kuulla artisti livenä ennen kuin siitä oppii tykkäämään. Mulle näin kävi Knife Partyn kanssa. Radiosta ja Youtubesta kuultuna se on kuulunut mulla luokkaan "ihan ok", mutta eipä ne Bonfiret ja Internet Friendsit ole meillä pahemmin raikuneet, enkä sitten ole kyseisen orkesterin muuhunkaan tuotantoon vaivautunut perehtymään. Mutta kyllä kuulkaas toimi livenä! Saman tempun teki myös mun aiemmin vähän vierastamani Orkidea.

Me mentiin Clairen kanssa koko viikonloppu selvin päin, eli tuon meidän nelipäiväisen reissun voisi periaatteessa laskea erittäin miellyttäväksi kunnonkohotukseksi/rasvanpoltoksi, koska tanssilattialla kulutettuja (hikoiltuja) kaloreita ei todellakaan otettu takaisin alkoholista tai roskaruoasta. Hiki tosiaan virtasi ja aamuyöstä se, mikä aiemmin muistutti vielä mahdollisesti smokey eyeta, oli ainakin omasta mielestäni enemmän turpaansa saanut panda. Mutta väliäkö hällä, eihän sinne nyt toki hyvältä menty näyttämään, vaan pomppimaan tungoksessa hölmön näköisesti niin että hiki lentää ja letti liimautuu otsaan. Tai se oli ainakin lopputulos. Tarkoitushan oli siis näyttää enemmänkin tältä:

Kauneus(?) on katoavaista ja pyöreät kahdeksan tuntia tuokin poseerauksen jälkeen mulla sojotti tukka vähän joka ilmansuuntaan, samoin naama. Tajusimme Clairen kanssa, että asunnossa, jossa yövyimme (huoneistohotelli kyseessä siis), oli valokuvausta ajatellen erinoimainen valaistus, ja päätimme tehdä jotakin, jota kutsumme traumaattiseksi valokuvaukseksi. Termin taustalla on sosionomiksi opiskelevan ystävämme taannoinen kurssi, joka oli nimeltään terapeuttinen valokuvaus. Näin traumaattista materiaalia me sitten saatiin aikaiseksi (suurin trauma taisi tulla siitä kun tajusin, millaisen silikonitissiefektin tuo mun kaulakoruni ensivilkaisulla kuvassa aiheuttaa):

Muistettakoon myös, että jokaisen onnistuneen kuvan takana on aina liuta niitä vähemmän onnistuneita...

Festivaalista jäi paitsi erittäin positiiviset, myös vähän haikeat fiilikset. Haikeat ensinnäkin siksi, että vuoden odotus seuraaviin Summer Soundeihin tuntuu sietämättömän pitkältä ja toisekseen siksi, että tämä taisi olla minun ja uskollisten reivilenkkareideni/matkakenkieni/puhkikuluneiden Converseideni viimeinen yhteinen reissu. Uudet on jo ostettu, mutten oikein ole osannut käyttää niitä, kun nuo vanhat on niin rakkaat. Nyyhkis. Kiva silti, että ne olivat mukana ainakin vielä tässä tapahtumassa. Siis lauantaina ja sunnuntaina. Perjantaina minä idiootti tuumasin, että joo kyllä mä jaksan tampata koko illan kiilakorollisilla sandaaleilla. Arvata saattaa, että päkiät oli paria tuntia myöhemmin asiasta hiukkasen eri mieltä. Sitten sitä mentiinkin muut päivät hyvin mielin tasapohjaisilla kengillä. Se ei toki estänyt mun pohkeita jumiutumasta aivan totaalisesti, kun unohdin venytellä viimeisen illan jälkeen.

Jalkakivut ei kuitenkaan ole yhtään mitään, kun ajattelee miten mahtava viikonloppu meillä oli. Parasta musiikkia, parasta seuraa ja ainakin mulle vuoden tähän mennessä parhaat bileet. :) Koko tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty ja ainakin mut näkee Summer Soundeilla ensi vuonnakin. Suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle - juuri tänään Clairen kanssa todettiin eräälle ihmettelijälle, että elektronisen tanssimusiikin hienous löytyy monesti siitä, että sen kokee livenä valotehosteineen ja tärisevine bassoineen, eikä välttämättä jokapäiväisestä kuuntelusta. Ajatus tavallisesta baari-illasta tuntuu nykyisin lähinnä ahdistavalta, mutta konemusa saa mutkin liikkeelle. Yksi suurimmista syistä itse musiikin lisäksi on se, että ihmiset tuntuvat keskittyvän ihan oikeasti siihen musiikkiin, eikä hauskanpitoon tarvita valtavia määriä alkoholia (saati nyt muitakaan aineita). Lisäksi tanssiminen rentouttaa ja on omalla tavallaan terapeuttista. Ei kai sitä paremmin voi tiivistää, kuin että:

This is my church

This is where I heal my hurts

Faithless - God Is A DJ

Kukkakuvia mummojen makuun

Anoppini osti uuden kameran ja mä olen tietenkin lähtenyt valokuvausreissuille mukaan opastamaan järkkärin käytössä ja ottamaan toki itsekin kuvia. Viime viikolla käväistiin Hatanpään arboretumissa harjoittelemassa kaikkien räpeltäjä(harrastelija)kuvaajien lempikohteiden eli kukkien kuvaamista.

Kukista on kiva ja sinänsä helppo räpsiä ihan nättejä kuvia, mutta siitä eteenpäin vaaditaan jo ihan oikeasti silmää, taitoa ja oikeanlaisia välineitä, että niistä kuvista saa mielenkiintoisia. Muuten ne on vaan ihan nättejä, ja ihan nättejä kukkakuvia on netti ja postikortit pullollaan. Siis kuten nyt vaikka tämä seuraava:

Siinä on kuva, jonka nähdessään mun 90 ikävuotta lähestyvä isoäitini todennäköisesti huokaisisi ihastuksesta - itse asiassa tuumasin, että voisin teettää tästä kuvasta äitienpäiväkortin ensi vuonna. Siihen tämä sopii, koska värikkäät kuvat isoista ruusuista on miellyttäneet ainakin mun sukulaisiani. Mutta onhan se nyt kuvana melkoisen perinteinen. Persoonaton. Tylsä. Ihan nätti. Sellainen, että sitä ei jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa, koska samankaltaisia postikortteja kertyy merkkipäivinä pinoon ties kuinka monta kymmentä. Niin että siis mummoja miellyttää, mutta ei mua itseäni, koska mä kaipaan kuviltani jotakin, joka kiinnittää huomion. Mielellään positiivisella tavalla.

No minä sitten tekemään kokeilevaa valokuvausta opiskelijabudjetin välineistölläni, joka tosin on minusta aivan riittävän hyvä kuvaamisen opetteluun. Ostan paremmat värkit sitten kun jonakin päivänä olen hyväpalkkainen henkilöstöjohtaja tai jotakin. Ruusutarhareissun kuvia selatessani huomasin, etten mä sitten näköjään oikein muuta keksinyt kiinnostavuuden eteen tehdä, kuin kuvata lähempää. 

Noh, mä en ole koskaan ollut taiteilija. Musta piti vielä seiskaluokalla tulla kirjailija, mutta tajusin jossain kohtaa, että mun mielikuvitukseni ei laukkaa romaanien rustaamista ajatellen alkuunkaan tarpeeksi vauhdikkaasti. Myöhemmin ymmärsin, että kyllä mä saatan vielä jonakin päivänä julkaista ihan itse kirjoitetun kirjan, mutta se on todennäköisesti sitten väitöskirja tai jokin muu kuivan asiapitoinen teos, josta ei tule kansainvälistä bestselleriä, jonka pohjalta Hollywoodissa puuhataan ison budjetin leffa ja sen mukaiset lipputulot. Valokuvauksessakin jäänen ikuisesti postikorttiruusujen tasolle. Tai ainakin mulla on edessä pitkä ja kivinen tie opiskella kiinnostavampien kuvien ottamista.

Orava.

Puuttuvia kokemuksia, joita en jaksa edes hävetä

Korjasimme puolisoni kanssa molempien sivistyksessä ammottaneen valtavan mustan aukon ja katsoimme elokuvan nimeltä Terminator. En koe itseäni tämän elämyksen jälkeen niinkään sivistyneemmäksi kuin huvittuneemmaksi, tosin eipä ne odotuksetkaan suoraan sanoen korkealla olleet. Arnold Schwarzeneggerin nimi kun ei mun mielikuvissani varsinaisesti rinnastu laatuun. Missään yhteydessä.

Terminator varmaan keikkuu siinä "pakollisten" ja "ei-pakollisten" kokemusten rajamailla, mutta mun täytyy avoimesti myöntää, että multa uupuu aika monta sellaista enemmän tai (useimmiten) vähemmän sivistävää kokemusta, joiden puuttuminen on joidenkin mielestä suuri häpeän aihe. Paha vaan, että ne asiat kiinnostaa mua niin vähän, etten viitsi edes hävetä ummikkouttani niiden suhteen. Seuraa äärimmäisen henkilökohtaisia paljastuksia.

Olen ajatellut, että mulla on nörtin sivistys, koska Star Wars ja The Big Bang Theory, mutta toisaalta mulla on edelleen J.R.R Tolkienit ja G.R.R. Martinit lukematta - J.K. Rowlingit sentään olen kahlannut läpi. Tarut sormusten herrasta riittää mulle varsin hyvin leffoina ja Game of Thronesia en ole vaivautunut kuin vilkaisemaan. En mä kumpaakaan vihaa, mutta jotenkin ei vaan jaksa kiinnostaa. Multa menee täysin yli hilseen, kun poikaystävä intoilee melkein-suomea puhuvista pelihahmoista (Lord of The Rings Online, nähkääs) ja Hobitti-leffojen trailereista, jotka meillä osataan kohta ulkoa. Tosin myönnettäköön, että sen verran sitä nörtin vikaa mussa todellakin on, että Keski-Maan kartta leggingseissä on hieno asia. Kaikesta LOTR-fanittamattomuudestani huolimatta.

Enkä mä kai ole oikea nörtti siksikään, että videopelit ei kerta kaikkiaan maistu. Kokeiltu on, mutta kun ei niin ei. Skyrim olis ollut ihan hauska ilman sitä jatkuvaa tappelua (joka tosin taitaa olla koko pelin idea). Koko ajan saa pelätä, että joku pomppaa pusikosta niskaan, ja koska mun pelitaitoni on kokeiluista huolimatta edelleen heikommanlaiset, hahmoni pääsevät jatkuvasti hengestään. Mun taistelutaktiikkani on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: silmät kiinni, huido sinne sun tänne ja toivo parasta. Ei muuten toimi.

Takaisin asiaan. Vaikka mä nyt paikkasinkin yhden aukon sivistyksessäni katsomalla sen Terminatorin, olen loksautellut erinäisiä leukoja lähelle lattianrajaa kertomalla, että mulla on edelleen näkemättä sellainenkin kaikkien aikojen must-see-leffojen äiti kuin Titanic. Ja Pelastakaa sotamies Ryan. Ja Kun Harry tapasi Sallyn. Forrest Gumpinkin olen tainnut katsoa vain osittain. Lisäksi mä en ole koskaan katsonut yhtäkään kauhuelokuvaa. Tiedän olevani herkkäuninen, joten miksi kiusaisin itseäni? Nössö mikä nössö.

Eikä mun nyhveröyteni toki tähän lopu: mä en ole koskaan käynyt Särkänniemen Tornadossa. Tai ylipäätään missään huvipuistolaitteessa, jossa pääni ei koko ajan osoita taivasta kohti. En ole ikinä lasketellut. Olen myös niin tylsä, etten ole koskaan juonut itseäni kovaan humalaan tai kärsinyt krapulasta. Tai edes maistanut tupakkaa. Enkä ole muuten koskaan ollut Provinssirockissa tai Ruisrockissa tai ylipäätään missään rockissa. Festarikokemukseni on minimaalinen.

En usko jääneeni mistään ihmeellisestä ja maailmoja mullistavasta paitsi, mutta kummasti tämä kokemattomuuteni vaan on aiheuttanut huvittuneisuutta ja hämmästelyä. Pari vuotta takaperin olisin voinut kruunata tämän tekstin kertomalla, että en muuten ole koskaan käynyt Tallinnassa. Harmi että tämäkin epäkohta tuli korjattua ennen tätä skandaalinkäryistä paljastuspostausta.

Täydennystä teekaappiin

Jahkailin viime viikonlopun Helsinkiin lähtöä aikani, mutta lopulta en voinut vastustaa pääkaupungin teekauppoja, jotka tuntuivat magneetin lailla vetävän mua puoleensa. Tampereella kun ei teehen erikoistuneita liikkeitä taida juuri olla ja joskus sitä kaipaa jotakin erikoisempaa kuin Nordqvistia ja Forsmania. Oli suorastaan pakko päästä haistelemaan ja maistelemaan, mitä sieltä Kampin ja Kluuvin liikkeistä löytyy.

Tarkoitus oli käydä yhteensä neljässä eri paikassa, mutta aikataulut antoivat myöten vain kahdelle visiitille, mikä saattoi kyllä olla ihan hyväkin juttu, koska niidenkin aikana laitoin jo melkoisen summan rahaa melkoiseen määrään teetä. Isot pussikoot aiheuttivat sen, että palasin eilen kotiin liki puolen teekilon onnellisena omistajana. :D Ei sillä ettenkö mä sitä samaa grammamäärää olisi saanut koottua pienemmistäkin myyntieristä, nyt makuvalikoima on vaan vähän kapeampi.

Näiden kanssa sieltä siis tultiin takaisin:

Chocolat - mustaa teetä kaakaon ja valkosuklaan paloilla. Tätä ostin erityisesti siksi, että meillä olisi poikaystäväni kanssa ehkä jokin tee, josta molemmat pitävät. Herra kun piti tämän tuoksusta.

Pomegranate / Dragon Fruit - granaattiomenan ja pitahayan makuinen valkoisen ja vihreän teen sekoitus.

Suklaa- ja granaattiomenateet ostin Kluuvin kauppakeskuksessa olevasta Chayasta. (Ei, linkkien tarkoitus ei ole kierosti mainostaa, kunhan nyt vaan kerron, mistä näitä herkkuja saa.)

Mata Hari - näistä ostoksista ehkä suosikkini: Ceylonteetä, mantelia, kaakaota, vaniljaa, kanelia ja omenaa. Kerrassaan ihanaa. En ole pitkään aikaan juonut yhtä hyvää mustaa teetä.

Carambola White - valkoista teetä, mansikanpaloja ja carambolaa eli tähtihedelmää.

Carambola ja Mata Hari -pussit vaihtoivat omistajaa Théhuone-nimisessä liikkeessä Eerikinkadulla. Tässä siis lauantain ostokset, mutta enhän mä sitten sunnuntainakaan malttanut säästää rahojani...

...kun me suunnattiin minun ja puoliskoni sekä anoppini, kälyni ja tämän poikaystävän voimin Porvooseen, jossa mulla välähti kasvishampurilaista puputtaessa, että hei, täältäkin vois löytyä teetä. Ja ei kun kännykällä googlailemaan, että onko näin ja minne pitää mennä. Tee- ja kahvihuone Helmestä löysin sitten Tsaarin vadelmateetä, jota ostettuani koko autossa kuulemma tuoksui vadelma.

Carambolaa en ole vielä ehtinyt maistaa, mutta ainakin nuo muut ovat olleet oikein hyviä. Ongelmana tässä on nyt se, että mun teekaappini ei oikeastaan kaivannut täydennystä, vaan nämä täytynee säilöä johonkin toiseen kaappiin... :D