tiistai 26. maaliskuuta 2013

Miten oppia inhoamaan teetä

Monesti kuulee ihmisten sanovan, että he juovat rooibosteetä tai yrttihaudukkeita, koska eivät pidä teen mausta. En väitä, että kaikki voisivat siitä pitää tai että kaikkien ylipäätään pitäisi, mutta teetä on helppo oppia vihaamaan, jos sitä ns. juo väärin. Mä en ole kahvila-alan ammattilainen eli en osaa kertoa kovin tarkkoja tietoja eri teelaaduista ja teekulttuurista, mutta osaan sentään nimetä muutaman itse tehokkaaksi havaitun keinon saada teestä sellaista myrkkyä, ettei sitä taatusti tee mieli juoda.

1. Aloita Liptonin keltaisesta.
Pienissä kahviloissa, joissa teenjuojia ilmeisesti käy varsin vähän, on yleensä tarjolla vain Liptonin teetä ja pahimmassa tapauksessa vain sitä pirun Yellow Labelia, jonka kuvitellaan olevan kaikille kelpaava "perustee". Sillä mäkin olen valitettavasti teenjuontini aloittanut; lisäsin ensimmäisiin mukillisiin hirvittäviä määriä sokeria. Toki tämä on makuasia ja moni varmaan oikeasti tykkää kyseisestä litkusta, mutta pelkästään yhden tuotteen perusteella ei kannata päätellä, ettei tykkää teestä ollenkaan. Yellow Label on maustamatonta mustaa teetä, jolle löytyy kyllä (minun mielestäni) parempiakin vaihtoehtoja. Siirryin aikanaan Liptonista aika nopeasti muihin mustan teen sekoituksiin ja join paljon esimerkiksi English Breakfast -teetä. Jos teen maku oudoksuttaa, ei ehkä muutenkaan kannata aloittaa maustamattomasta teestä, joskaan ei siitä eksoottisimmasta mahdollisesta maustetustakaan.

2. Hauduta liian kuumaan veteen.
Vaikka niissä pakkauksissa ja pusseissa lukisi mitä, musta tee on (minun tietääkseni) ainoa teelaatu, joka kestää myös kiehuvan kuumaan veteen hauduttamisen. Vihreää ja valkoista teetä varten veden pitää ehdottomasti antaa jäähtyä hetken aikaa, muuten tuloksena on todella kitkerä litku, jota eivät mitkään makeuttajat pelasta. Valitettavasti kahviloissakaan ei aina tiedetä tätä, ja monta kertaa on käynyt niin, että ennen kuin ehdin kieltää, myyjä on jo laittanut teesihdin tai -pussin suoraan 100-asteiseen veteen.

3. Hauduta liian kauan.
Sen lisäksi, että ainakin pussiteepakkauksissa neuvotaan teeveden lämpötilat usein päin honkia (ks. edellinen kohta), niissä käsketään usein myös uittamaan teepussia vedessä useita minuutteja. Unohdin kerran teepussin mukiin pariksi minuutiksi ja tuloksena oli sellaista tervaa, että viemäriin meni. Itselleen sopivan haudutusajan löytää vain kokeilemalla, mutta alkuun puolikin minuuttia on jo pitkä aika. Missään nimessä teetä ei kannata juoda niin, että jättää pussin lillumaan veteen samalla kun juo.

4. Lisää vihreään teehen makeuttajia.
Mulla kävi vihreän teen kanssa ensimmäisillä kerroilla ihan perinteisesti: ensin haudutin liian kuumaan veteen, sitten keksin, että kitkeryyden voi yrittää peittää makeuttajilla. Jossakin vaiheessa oivalsin, että kumpikaan ei oikein ollut hyvä idea. Vihreä tee ei minusta tarvitse makeuttajia, päinvastoin sokerit ja muut vastaavat tekevät siitä vähintään yhtä pahaa kuin liian kuuma vesikin. Makeuttajien määrä on toki makuasia siinä missä hauduttamisajan pituuskin, mutta vihreästä teestä saa helposti aivan väärän käsityksen, jos sitä ei koskaan maista sellaisenaan.

5. Lisää teehen maitoa.
Maitoteellä ja homejuustolla on se yhteinen piirre, että ne jakavat kumpikin mielipiteitä aika voimakkaasti. Itse en voi sietää kumpaakaan. Tarkoitus ei ole sanoa, että teehen ei saisi lisätä maitoa, vaan kuten edellisessäkin kohdassa, teetä kannattaa kokeilla myös "mustana" eli ilman maitoa ja makeuttajia. Jos maitoa kaadetaan teen joukkoon sillä ajatuksella, että se peittää teen makua ja täten teetä on helpompi oppia juomaan, litkun kamalasta mausta ei välttämättä kannata syyttää teetä. Maito ei myöskään taatusti sovi kaikkien teelaatujen kanssa samalla tavalla yhteen.

6. Pelkää irtoteetä.
On totta, että pussitee on helppo ja nopea. Olen kuullut sitä sanottavan "pikateeksi", vähän samaan tapaan kuin Mäkkärin hampurilaiset ovat pikaruokaa ja ravintolasta voit tilata syötäväksesi "kunnon" hampurilaisen. Olen kuullut myös, että pussiteessä on usein hyvin minimaalinen määrä teetä ja paljon kaikkea muuta, kuten mausteita. Tämän väitteen paikkaansa pitävyydestä en tiedä, mutta sen tiedän, että irtotee on usein maultaan huomattavasti parempaa kuin pussitee. Irtoteetä ei siis kannata pelätä: sen valmistaminen ei lopulta ole huomattavasti hitaampaa kuin pussiteenkään, eikä se ole vaikeaakaan, tosin suosittelen kunnollisen, tarpeeksi tiheän sihdin hankkimista. Makuvalikoimakin on usein laajempi. (Kiinassa irtoteetäkin käytetään kuulemma pikateenä siten, että heitetään vain lehdet kupin pohjalle ja vettä päälle.)

7. Älä osta teemerkkejä, jotka ovat sinulle vieraita.
Lipton, Nordqvist, Twinings. Siis silloin, kun ei osteta Pirkkaa ja muita halpamerkkejä. Edellä mainituilla on toki paljon vaihtoehtoja, mutta markkinoilla on paljon muutakin. Pienimmistä kaupoista ei ehkä saa muuta kuin Liptonin keltaista ja Tiikerin päiväunta, mutta jos teeostoksia varten uskaltautuu edes vähän isompaa markettiin, alkaa valikoimaa jo olla. Citymarketeissa ja Prismoissa on ihan hyvät teevalikoimat ja katse kannattaa suunnata yleensä ylähyllylle; tavanomaisimmat pussiteet ovat siinä silmien tasalla. Ylempää löytyy yleensä irtoteetä, ainakin Forsman ja Clipper sijoitetaan monesti sinne. Vielä parempi tietysti on, jos käy jossakin erikoisliikkeessä (Ruohonjuuri, Punnitse ja säästä, luontaistuotekaupat jne.) silmäilemässä teehyllyjä. Kaikki eivät pidä niistä massojen suosimista juomista; itsensä voi yllättää iloisesti, kun rohkaistuu kokeilemaan jotakin uutta ja erilaista.

8. Juo teetä väkisin.
Kaikki eivät pidä teestä, vaikka sen kuinka valmistaisi oikein. Joku ei tykkää kuumista juomista, jollekin itse teen maku on vastenmielinen ja toisten mielestä kahvi on ainoa oikea lämmin juotava. Mitä enemmän itsensä pakottaa juomaan teetä, sitä suurempi inho sitä kohtaan muodostuu. Kun itseään ei pakota, voi teestä tulla vaikka sellainen "hätävarajuoma", jota juodaan flunssaisena tai vaikkapa tilanteessa, jossa kieltäydyt juomasta kahvia ja sen sijasta tarjotaan teetä.

Edit: Tätä postausta on muutamassa tunnissa katsottu liki 300 kertaa, mikä on mulle hurja määrä! Uteliaisuus voitti ja on pakko kysyä, että mistä teitä oikein tulee? :) Googlen tilastot kertoo, että tänne on tultu Facebookista, mutta mihinkäs tää teksti on linkattu? Kommentoikaa! :D

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Täydellinen tentti

Ihminen joutuu koulua käydessään todistelemaan osaamistansa kaiken maailman kokeissa ja tenteissä. Eihän ne kivoja tilaisuuksia ole, mutta asenne niitä kohtaan muuttuu kyllä sitä mukaa, kun opiskelulla alkaa olla joku tarkoitus. Tai siis joku muukin kuin pakko tai ruma valkoinen lakki. Mitä enemmän saat itse valita, mistä aihepiireistä haluat itseäsi hiillostettavan, sitä vähemmän koko tentin käsite tuntuu vastenmieliseltä. Ei nyt sillä, että se yliopistossakaan mukavaa olisi, mutta ero yläasteeseen ja lukioon verrattuna on se, että useimmat kaiketi ihan oikeasti lukevat tentteihin ja välittävät siitä, miten menestyvät niissä.

Samalla alkaa olla merkitystä myös sillä, mitä tentissä kysytään. Onhan se ihan selvää, että se vituttaa, jos tentti on aivan törkeän vaikea. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että tentin vaikeustaso ei ole missään suhteessa opetuksen laatuun. Mulle näin on onneksi käynyt edellisen kerran lukiossa, mutta on niitä liian vaikeita tenttejä tullut yliopistossakin tahkottua. Erään kerran reputin luentotentin siksi, että en kerta kaikkiaan ymmärtänyt esitettyjä kysymyksiä ja toisellakin kerralla pääsin hädin tuskin läpi, koska luentosarjan pitänyt opettaja päätti kysyä tentissä asiaa, josta ei puhuttu puolella sanalla luentomateriaaleissa. Muistin sentään, että asiasta oli jotakin puhuttu ja sain raavittua kasaan jonkinlaisen vastauksen, mutta sääliksi kävi niitä, jotka eivät syystä tai toisesta aikanaan päässeet sille luennolle, jolla asiaa käsiteltiin. Meillä kun ei sitä läsnäolopakkoakaan juuri koskaan ole.

Mutta on siellä se toinenkin ääripää. Kouluaikoina se oli vielä ihan hauskaa, että kokeet oli vähän liiankin helppoja, mutta yliopistossa se alkaa jo häiritä. Ainakin minua, voihan se olla että tää on taas sitä samaa masokismia, joka ajaa mua opiskelemaan niinkin kieroa alaa kuin hallintotiede. Mutta ihan oikeasti: jos aineopintotasoisella kurssilla kysytään peruskurssin asioita, vieläpä niin, että vastauspaperiin on valmiiksi annettu luetelmaviivat, niin kyllähän se tietyn, ei-kovin-kivan viestin tenttijöille välittää. "Mua ei kiinnosta lukee teidän esseitä, mutta kun joku tentti on pakko pitää niin tein tämmösen ettei tartte ainakaan antaa hylsyjä." Puhumattakaan viime kevään pääsykokeista, jotka siis hallintotieteiden kohdalla olivat pelkkää monivalintaa (tai tarkemmin sanoen oikein/väärin -väittämiä). "Ihan sama pääsettekö te sisään lukemalla vai lottoamalla, ei me jakseta tarkastaa pitkiä vastauksia." Onhan se kiva menestyä lukematta tentteihin, mutta kun ollaan hankkimassa koulutusta, jonka pohjalta joskus toivon mukaan työllistytään, olis myös aika tärkeää tietää, onko mulla teoreettisintakaan mahdollisuutta kyetä selviytymään kyseisen kurssin tietoja vaativista tehtävistä siellä työelämässä.

No millainen sitten on "täydellinen tentti"? Yläkouluikäinen sanoisi, että sellainen, jota ei pidetä, ja lukiolaisen mielestä se olisi todennäköisesti joku tosi helppo rasti ruutuun -tyyppinen koitos. Yliopisto-opiskelijan (tai no ainakin mun) näkökulmasta se on oppimistilanne, jossa soveltavimmatkin kysymykset liittyvät kurssin aihepiiriin riittävän selkeästi, kysymyksissä on haastetta niin, että joutuu oikeasti mietimään, miten vastauksensa muotoilee ja parhaassa tapauksessa onnistuu yhdistelemään asioita aivan uudella tavalla, oivaltaa jotakin uutta. Hyvään tenttiin on luettava, mutta sen läpäiseminen ei edellytä tenttimateriaalin osaamista etu- ja takaperin ulkoa, vaan keskeisten asioiden ymmärtämistä. Onneksi useimmat tentit menevät tähän kategoriaan.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Vapautuminen

Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että Lumian 710:n ostaminen oli ehkä huonoin puhelinvalinta, jonka olen koskaan tehnyt. Ehdin käyttää sitä laitetta alle vuoden, josta tyytyväinen olin ehkä pari kuukautta, kun vasta totuttelin älypuhelimen käyttöön. Asiasta on myös saanut kuulla mun lähipiirini, joille olen yrittänyt kaupitella hermoja raastavaa kapulaani mainospuheella "osta paska puhelin". Eilen avopuolisolle tuli ilmeisesti mitta täyteen ja herra päätti, että ostaa mulle synttärilahjaksi uuden puhelimen sillä ehdolla, että saa mun puhelimeni sitten itselleen. Ja sehän mulle sopi. Synttäreihin on vielä reilu viikko aikaa, mutta kun satuttiin olemaan muutenkin liikkeellä, paineltiin sitten Giganttiin valitsemaan mulle uutta luuria.

Halusin käyttöjärjestelmäksi Androidin, mutta muita ehdottomia vaatimuksia ei sitten oikeastaan ollutkaan. Puolison nimeämän hintahaarukan rajoissa valikoitiin mulle sitten LG Optimus L5. Tekniikkanero veljeni luultavasti repii pelihousunsa, kun kuulee tästä ostoksesta: LG:n puhelimiin ei kuulemma kosketa. (Pikkuveljen mukaan mun pitäisi myös kysyä siltä lupa jokaisen vähänkin teknisemmän laitteen valitsemiseen, ettei tule hankittua huonoja laitteita. Tämän se voisi kyllä katsoa läpi sormien, kun en ollut itse maksajana.)


Näin yhden vuorokauden käyttökokemuksella tuo on oikein hyvä ja riittävä mun tarpeisiin. Lumiaan verrattuna keksin tuosta vain yhden heikkouden: LG:n laite on ehkä karvan verran hitaampi, mutta koska en käytä puhelinta juurikaan pelaamiseen tai mihinkään muuhun ehdottomasti nopeutta vaativaan, se ei haittaa. Hyvää sanottavaa sen sijaan löytyy rutkasti aina Androidin laajasta sovellusvalikoimasta suurempiin kosketusnäppäimiin. Tai en mä tiedä onko ne oikeasti suuremmat kuin Lumiassa, mutta tuntuvat siltä kyllä.


Tää puhelinlahja tuli mulle ihan täytenä yllätyksenä, en mä ajatellut, että tuo puolisko käyttäisi niin isoja rahoja mun lahjomiseen. Varsinkaan, kun olen monesti ihan kieltänyt hankkimasta mitään kallista. Tästä oli kuitenkin hyötyä kummallekin, kun mieskin sai vanhan nokialaisensa tilalle uudemman mallin ja minä vapauduin Nokian kahleista ihan kokonaan. On mulla vaan ihana kulta. ♥

torstai 21. maaliskuuta 2013

Linjanveto

Tää mun kirjoittelu on alkanut lipsua enemmän ja enemmän pohdintaan ja mielipidekirjoitteluun. Tai siis ihan tarkoituksella mä olen ne tekstit julkaissut, ei se nyt sikäli lipsumista ole. Ilmeisesti mä en ole mikään lifestylebloggari pohjimmiltani kuitenkaan. :D Olkoon nuo vuodatus-tagin alla olevat hölinät nyt siis virallisesti blogin pääteema, vaikka aion edelleen tunkea mukaan muutakin silloin, kun postattavaa on. Äärimmäisen informatiivinen ja tarpeellinen postaus päättyy.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Pakko avautua jälleen: Tahdon2013

Nyt on tietysti se riski että saan hirveän paskamyrskyn niskaani, kun Internetin ihmeellisessä maailmassa kerran ollaan. Onneksi mun blogissa ei ole satojen kävijöiden liikennettä päivässä, joten todennäköisyys on aika pieni. :D

Mä siis allekirjoitin sen kansalaisaloitteen oikein hyvillä mielin. Minusta seksuaalinen suuntautuminen ei ole syy kieltää kahta aikuista ihmistä menemästä keskenään naimisiin vapaasta tahdostaan. Ja koska tieteelliset tutkimukset osoittavat, että samaa sukupuolta olevien vanhempien kasvattamat lapset eivät ole sen kummempia kuin muidenkaan kasvattamat, en näe adoptio-oikeudessakaan ongelmaa. Minusta tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamisen perustana eivät ole sukupuoliroolit vaan rakastava, läsnä oleva, itsekin tasapainoinen kasvattaja tai useampi - sukupuolista ja suuntautumisista riippumatta.

Seurailin pitkin eilisiltaa Tahdon2013-kampanjan Facebook-ryhmässä käytyä keskustelua: varsin viihdyttävää väittelyä, etenkin kun tilanne oli se, että tasa-arvoista avioliittolakia kannattavien ryhmään piti parin, kolmen vastustajan tulla inttämään, että Raamattu ja sukupuoliroolit. Ja sitten ihmetellään, miten eriävästä mielipiteestä saa ryhmässä heti vihat niskoilleen. Oiskohan ehkä ihan pikkuisen väärä paikka sille keskustelulle? Eipä ne varmaan jalkapallofanitkaan kovin hyvällä suhtautuisi, jos heidän Facebook-yhteisöönsä tultaisiin sössöttämään, että jalkapallo on perseestä, menkää ihmiset balettitunnille. Jossakin muussa paikassa taas voisi saada ihan asiallistakin keskustelua aikaan vaikkapa otsikolla "Kumpi on parempi harrastus: jalkapallo vai baletti?". Tai sitten ihan vaan, että tulisiko homoparien saada mennä naimisiin vai ei. Tosin tässä tapauksessa kyseisten keskustelijoiden tarkoitus taisi olla puhtaasti provosointi.

Suuresti huvittuneena luin myös city.fi:n "uutista" (lainausmerkit, koska olihan tuo nyt lähempänä mielipidekirjoitusta kuitenkin - tai ainakin varsin kaukana objektiivisesta) kristillisdemokraatti Starczewskin kantelusta julkisen sanan neuvostolle. Herra kun loukkaantui syvästi siitä, että eräs homoliittojen puolustaja totesi muun muassa, että lainsäädäntöä ei tule perustaa nykyaikana Raamatun opeille. Kyseisen äärimmäisen loukkaavan ja ehdottomasti tiettyä kansanryhmää vastaan kohdistetun verbaalisen väkivallanteon julkaissut herra toki kirjoittaa varsin provosoivaan tyyliin, mutta loppupeleissä on kuitenkin vain eri mieltä Starczewskin kanssa. No mutta selkeä sananvapausrikkomushan se siinä ja samaan syssyyn vielä kiihottaminen kansanryhmää vastaan! Sananvapauttahan ei toki rikota siinä tapauksessa, että tämä suoraan saatanasta oleva, kertakaikkisen väärä mielipide poistetaan kaikkien näkyviltä, mitä Starczewski vaatii.

Tähän loppuun vielä avoin ihmettely: homokeskustelussa joku kokee aina asiakseen kertoa, kuinka etovaa, ällöttävää ja omituista hänen mielestään on, että kaksi miestä harrastaa seksuaalista toimintaa keskenään. Silti homoseksuaalisesti suuntautuneiden naisten välinen seksuaalinen toiminta on varsin monien mielestä oikein mukavaa, kaunista ja kiihottavaa katseltavaa. Homoseksiähän se kuitenkin on kummassakin tapauksessa, joten mihin se yököttävä elementti unohtuu viimeksi mainitun kohdalla? Ei sillä, että ihmisten petipuuhilla olisi oikeasti mitään tekemistä juridisen avioliiton kanssa.

EDIT: Tekstin puutteet huomaa aina näköjään vasta julkaisemisen jälkeen. Seison täysin sanomani takana, mutta kyllähän tästä tekstistä johtopäätösosio puuttuu, vaikka kuinka koitin huolella kirjoitella. :D Älkääpä ihmetelkö, jos tuntuu, että jotain jäi uupumaan.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Tiistaipäivä

Mää tiedän, että "mitä tänään tein" -tyyppiset merkinnät on monien mielestä aivan saatanan tylsiä, ja on ne sitä munkin mielestä, jos sisältö on "olin koulus, mäkis ja Marjatan luona ja katoin Salkkarit". Luulen (toivon) kuitenkin tehneeni tänään jotain niin mielenkiintoista, että uskaltaudun tekemään julkiseen päiväkirjaani pitkästä aikaa päiväkirjamaisen postauksen. "No ei oo pakko lukee jos ei kinostahh!!!"

Kävin aamupäivällä koekaniinina eli testihenkilönä eli antamassa käsialanäytteeni tutkimukseen, jossa testataan älykynää ilmeisesti jotain ohjelmistokehitystä varten. Käytännössä se kynä näytti vähän niinku kuumemittarilta kuulakärkikynän kärjellä: pieni näyttö ja virtanappula. Eikä se nyt niin kovin älykkäältä vaikuttanut sikäli, että siinä näytössä näkyi vain kellonaika, joka oli kaiken lisäksi väärä. :D Käsialanäytteet annettiin jonkin näköiselle älypaperille - mitä se sitten tarkoittaakaan. Ihan tavalliselta paperilta se näytti. Parin tunnin työskentely palkittiin lahjakortilla.

Älykynäilyn jälkeen painelin lounaalle ja kävin allekirjoittamassa tänään paljon huomiota saaneen kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Siitä jatkoin suoraan kuntosalille ja puolen tunnin juoksumatolla hikoilun aikana pohdiskelin tuota kansalaisaloitetta. Sen seurauksena tunteet oli jalkatreeniä aloitellessa "hieman" pinnassa: tankoon sai latoa ennätyspainot ja sieltä kyykystä noustiin ihan puhtaasti kiukun voimalla - ja samalla raivolla ne muutkin liikkeet tuli tehtyä.


Treenailun jälkeen piipahdin Tiimarissa, jossa oli joku ihme varastontyhjennyssupertarjous: kolme valokuvakehystä 5 eurolla. Ja minähän ostin sitten kuusi, joista pienellä laskutoimituksella voitte siis päätellä minun maksaneen 10 euroa. Suu auki siinä ihmettelin, kun kassan näytölle kertyi ennen alennuksia kehysten normaalihinnoista kolminumeroinen lukema. Tää on sitä opiskelijan budjettiin sopivaa sisustusta ny sitten. Kehyksiin tilataan sisällöksi ihan ite otettuja valokuvia. :)

Kotona tuumasin, että ruokaa tarttis tehdä ja laiskana päätin vaan laittaa uunipuuron tulemaan. Kyllä sitä riisipuuroa voi muutenkin syödä kuin jouluna! :) Mantelia en sentään nyt sekoittanut sinne vuokaan, mutta blogia varten piti tietenkin taiteilla hieno annos, jota koristi muutama pekaanipähkinä.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Pakko avautua: bloggaajien kielitaito

Nyt kun tää bloggaaminen on ilmeisesti muodikasta, siistiä ja joidenkin teinien mielestä vähän niinku pakko koska kaikki muutkin, sitä tulee lukeneeksi aivan uskomattomia ilmaisuja. Onhan näistä ennenkin rutistu vaikka ja missä, mutta avaudunpa aiheesta kuitenkin. Mua nimittäin sekä ihan oikeasti risoo että huolestuttaa nykynuorten kielitaito. On se englantikin monella erittäin puutteellista, mutta varsinkin suomen kieli on toisinaan suorastaan ala-arvoista.

Yhdyssanat tuntuu olevan hirveän vaikeita kaikille suomalaisille, iästä riippumatta. Tottakai on vaikeita rajatapauksia, mutta kun blogeissa näkee ihan toistuvasti ilmaisuja, kuten "tieto kone" ja "muoti blogi". Mulla on varmaan kieroon kasvaneet aivot, kun kumpikaan noista ei kerta kaikkiaan näytä järkevältä ja ymmärrettävältä ilmaisulta. Siis edes lauseyhteydessään. Jotkut valopäät luulevat kiertävänsä yhdyssanaongelmia käyttämällä yhdysmerkkiä, mutta sehän se vasta typerältä näyttääkin, kun kirjoitetaan "hinta-haitari" ja "sali-treeni".

Ja sitten kun viittaussuhteet on tekstissä täysin pielessä. Joka ja mikä on vissiin kauhean vaikeita sanoja käyttää. Eniten näitä näkee blogien esittelyissä: "14-vuotias nuori nainen Kangasalta, joka tykkää Justin Bieberistä". Enpä tiennytkään, että tässä maassa kokonainen paikkakunta voi noin omistautua yhden teinitähden ihailulle.

Eikä noiden virheiden korjaaminen normaalilta ihmiseltä vaatisi kuin tekstin nopean tarkistamisen ennen julkaisemista, mikä taas olisi minusta syytä tehdä, koska kyllähän se tekstiä sisältävän blogin uskottavuutta syö, jos jo esittelytekstissä kerrotaan, että "13 vuotias ikuinen haaveilija Kiteeltä joka harrastaa potku-kelkkailua, kirjoittaa muoti blogia, liittykää ihmeessä kaikki lukioiks!!!". Sääli, koska huono kieli voi pilata muuten oikein mielenkiintoisen ja lupaavan blogin. Suurimman osan virheistä kun voisi kuitenkin välttää ihan vaan lukemalla tekstin kertaalleen kokonaisuutena ja miettimällä, mitä oikeastaan kirjoituksessaan sanoo. Liian suuri vaiva?

Lisäksi sitten keksitään vielä ihan omia ilmaisuja. Onhan kullakin ikäluokalla ja sukupolvella aina oma sanastonsa (yritäpä selittää 70-vuotiaalle, mikä on blogi), mutta siinä on ero, onko kyseessä joku slangisana vai ihan vaan kieliopillisesti väärä ja typerä ilmaisu. Ainakin demittäjille tuttu ilmiö ovat lukioita haluavat nuoret bloggaajat, joille sitten monesti linkataan Wikipedian luettelo Suomen lukioista. Vähän aikaa oli selvästi myös hirveän siistiä sekoittaa sanat kriteeri ja kritiikki keskenään, mutta se muoti-ilmiö laantui onneksi nopeasti. Viime aikoina olen nähnyt syntymävuoden ilmaisemista tyyliin "97 syntyinen". Mun päässä taitaa todellakin olla vikaa, kun en käsitä, mistä näitä ilmaisuja vedetään.

Ei siis nyt sillä, että blogien pitäis olla ylioppilasesseen laudaturtasoa. Teenhän mäkin pilkkuvirheitä (ja muitakin mokia) ja käytän ihan tietoisesti puhekielisyyksiä, eikä mua tietenkään haittaa, jos muutkin niin tekee. Mutta onhan se nyt vähän huolestuttavaa, että suomalainen nuori ei osaa omaa äidinkieltään sen verran, että yhdyssanat ja viittaussuhteet olisivat oikein. Kun en millään jaksa uskoa, että niillä vähintään muutamalla tuhannella bloggaavalla suomalaisnuorella on kaikilla lukihäiriö.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Mää kävin ulkona

Päätin tänään opiskella kotona ja naputtelin taas pari henkilöstöjohtamisen kurssitehtävää valmiiksi. Salillekaan en tänään tullut lähteneeksi, mutta sen sijaan nappasin kameran mukaan ja jatkoin ulkosalla uuteen objektiiviin totuttelua, kun aurinkokin suvaitsi niin nätisti paistaa ja tuo uusi Sigmani ei ole mikään hämärien hetkien putki.

No mitä mää sitten sain aikaseks?







 
Onhan tuon opiskelussa vielä tekemistä, mutta aina vaan paranee kun hoksaa, miten pitkän putken kanssa toimitaan. Päivän valituskiintiö täytyy kyllä myös täyttää tässä samalla, kun se liittyy ihan itse asiaankin: minkä takia suomalaiset käyttäytyvät tuolla metsässä ja lenkkipoluilla, kuin eivät koskaan olisi nähneet kameraa? Ei luontoa valokuvaava ihminen voi olla tänä päivänä niin erikoinen näky, että pitää tuijottaa suu auki. Sen nyt vielä ymmärrän, että katsotaan, jos olen rähmälläni hangessa kuvaamassa jotain risua, mutta kun sitä tuijotusta saa osakseen ihan vaan sillä että kävelee tiellä vastaan kameran kanssa. Ei vaan voi käsittää. :D

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Kuvista ja yksityisyydestä

Joku aika sitten keskusteltiin siitä, rikkooko äiti lapsensa yksityisyyttä ja oikeuksia, jos hän postaa lapsesta kuvia blogiinsa. Oma mielipiteeni tästä on, että toisen ihmisen kuvien julkaiseminen ilman tämän ymmärrystä ja suostumusta - iästä riippumatta, oli kyseessä oma lapsi tai ei - ei ole oikein eikä millään tavalla tarpeellista, mutta jos joku sen välttämättömäksi kokee, julkaistavia kuvia voi ainakin suodattaa normaalilla järjenkäytöllä. En oikeastaan edes pidä mammablogeja tältä kannalta ongelmallisina, koska äitiydestään ja kakaroistaan kertovan, lähtökohtaisesti aikuisen ihmisen luulisi haluavan antaa sekä itsestään että jälkikasvustaan lukijoille mahdollisimman ruusuisen mielikuvan, jolloin sitä kuvamateriaaliakin luulisi sensuroitavan ainakin jollakin tavalla. Vaikka onhan meitä moneen junaan ja minkään julkaisun seurauksia ei voi koskaan ennustaa varmasti.

Isommaksi ongelmaksi toisten yksityisyyden loukkaamisessa mä katson kuitenkin ihan toisen poppoon: teinit. Bloggaaminen on nyt jonkin sortin trendi ja tuntuu, että jokainen itseään kunnioittava yläkouluikäinen tyttö pitää lifestyleblogia, joita myös massablogeiksi haukutaan. Samalla lukijoiden määrästä on tullut näille nuorille valtavan tärkeä tekijä, statussymboli, ja blogin sisällön on miellytettävä mahdollisimman monia. Liikaa syvällisyyttä vältellään ja blogeista tehdään kuvapainotteisia, koska tekstiblogi leimataan helposti tylsäksi, kun ikätovereiden kärsivällisyys ei ehkä riitäkään pitkien pohdintojen lukemiseen. Myös postaustahti on tärkeä, eli kuvamateriaalia on oltava paljon. Sen lisäksi, että mukana on oltava aiheita, joita muillakin on (jäätelöpurkeista muumimukeihin ja linssinsuojuksiin), pitää tietenkin näyttää myös olevansa sosiaalinen ja julkaista kuvia toisista ihmisistä.

Nyt siis vihdoin siihen ongelmaan: mä olen monesti nuorten tyttöjen - ja toki poikienkin - blogeja selaillessani pohtinut, onko kaikilta kuvissa esiintyviltä ihmisiltä kysytty lupa kuvien julkaisemiseen. Kysehän ei nyt ole siitä, että mäkkärissä otetun kuvan taustalla näkyy paikan työntekijä tai muita asiakkaita, vaan siitä, ketä on kuvan pääosassa. Pahimmassa tapauksessahan on nimittäin niin, että nämä toiset ihmiset eivät edes tiedä, että heistä levitetään kuvia netissä. Vaikka kuvissa ei sinänsä olisikaan mitään arkaluontoista, jokaisella on luonnollisesti oma mielipiteensä siitä, millaisen kuvan haluaa itsestään julkaistavan. Eikä liene kovin mukavaa löytää vahingossa itsestään kuvia, joita ei ole koskaan itse nähnyt.

Osalle teineistä tuntuu olevan se ja sama, paljonko ja millaisia heistä kuvia netissä liikkuu, koska ladataanhan niitä itsekin melkoisella syötöllä Facebookiin, omiin blogeihin ja ties minne. Mutta blogien kuvissa esiintyy paljon muitakin. Törmäsin kerran postaukseen, jossa nuori tyttö kertoi perheensä käyneen kuvattavana studiossa - ja julkaisi samassa koko perheen muotokuvat ja perhepotretin. Eräs toinen neitokainen kertoi ulkoilleensa alle vuoden ikäisen sukulaistyttönsä kanssa ja liitti samaan postaukseen kuvia todisteeksi. Kun mietin, millainen olin murrosikäisenä on ihan selvää, etteivät minun sukulaiseni, sisarukseni ja vanhempani olisi tienneet blogiharrastuksestani yhtään mitään, jos silloin olisin blogannut. Tuskinpa tietävät näidenkään tyttöjen läheiset.

Kenellekään meistä ei voi tarpeeksi teroittaa sitä, että netissä julkaistavan materiaalin kanssa on ihan oikeasti oltava varovainen ja pidettävä järki päässä - varsinkin, kun kyseessä on toiseen ihmiseen liittyvä tieto tai kuva. Mutta jos on mammabloggareita syytetty lapsilleen hallaa tekevästä kirjoittelusta, olisi syytä puuttua myös teinien tekemisiin. Miten bloggaajamassoille sitten taotaan järkeä päähän - sitä en osaa sanoa.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

"Siis mikä susta sit niinku tulee?"

Hallintotieteet, hallintotiede, hallintotieteiden kandidaatti ja hallintotieteiden maisteri ei ilmeisesti sano useimmille yhtään mitään, koska multa kysytään aika usein, että mikä musta nyt niinku tulee ja mitä mää niinku nyt opiskelen. Pelkän hallintotieteen oppiaineen selittäminen niin että asiaan perehtymätön siitä mitään tajuaa, on todella vaikeaa, puhumattakaan siitä, että nyt mun pitäisi selittää hallintotieteitä isompana kokonaisuutena, johon kuuluu varsin erilaisia oppiaineita, joista johonkin sitten erikoistutaan. Mitä vanhemmalle ihmiselle asiaa yrität avata, sitä pidempään saat selittää, tosin vain huomataksesi, että asiasta ei ole mennyt perille sanaakaan.

Lääkiksessä ja oikiksessa opiskelevilla on tässä mielessä helppoa. Samoin psykologian ja tiedotusopin lukijoilla, koska niistähän tulee psykologeja ja toimittajia, kuten asiaan vihkiytymättömät mielellään yleistävät. IT-alankin vanhemmat polvet kokevat ymmärtävänsä riittävän hyvin, kun "se liittyy jotenkin tietokoneisiin". Mutta mihinkäs hallintotiede liittyy? Jos puhutaan päälle 80-vuotiaalle ihmiselle, jo organisaatio on sanana vieras ja vaikea tai ainakin epäselvä. Toiset taas tykkäävät liittää sanan hallinto hallitukseen ja sitä kautta politiikkaan - eli kommentit ovat lajia "asetu vaan ehdolle ens vaaleissa" ja "rupee vaan kansanedustajaks, niillä on hyvä palkka". Yleensä nämä kommentit vielä pääsevät sellaisten ihmisten suusta, jotka varsin hyvin tietävät, että minä käyn äänestämässä ja siinä se poliittinen aktiivisuus sitten olikin. Hirveän kiva sanamuunnelma on myös se, että kun joskus annan esimerkin työstä, joka mua vois kiinnostaa ja sanon, että minusta voisi tulla vaikka konsultti (mikä on joidenkin mielestä jo sinällään huvittavaa), se muuttuu äkkiä konsulentiksi.

Hallintotieteiden tutkinto-ohjelmassa on se ikävä puoli, että ennen kuin paikka jossakin tietyssä maisterisuunnassa on varmistunut, työllistymisestä ja työtehtävistä ei pysty sanomaan oikeastaan juuri mitään. Maisterisuunnan varmistuttuakin vaihtoehtoja on vielä melkoisesti. Pelkkä "pääaine" ei ole työllistymisen perusta, vaan siihen vaikuttavat oma kiinnostus, valinnaiset opinnot, mahdolliset aiemmat tutkinnot ja työkokemus, kielitaito ja joskus jopa gradun aihe. Tämäkään litania ei aina kaikille selvitä sitä tosiasiaa, että mä en ole ammatillisessa koulutuksessa, eikä hallintotieteilijällä ole mitään "tyypillisiä työtehtäviä". Tai no, papereitahan saa itse kukin nykypäivänä pyöritellä enemmän tai vähemmän, ja istua näyttöpäätteen edessä sekä kaiken maailman palavereissa. Eikä sekään työn sisällöstä kovin paljon kerro.

Jos hallintotieteilijän työllistyminen kiinnostaa, jotakin käsitystä voi hakea täältä. Kohdasta Yhteiskuntatieteellinen koulutusala (hallintotieteet) voi klikkailla entisiä pääaineita, jotka nyt sisältyvät hallintotieteiden tutkinto-ohjelmaan - linkeistä pääsee lukemaan tietoja valmistuneiden ammattinimikkeistä vuoden kuluttua valmistumisesta. Kannattaa kuitenkin huomata, että esimerkiksi rikoskomisarion nimikkeellä työskentelevällä on oltava taustalla muutakin koulutusta, eli kaikkiin mainittuihin tehtäviin ei pääse pelkällä hallintotieteellisellä tutkinnolla.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Konstit on monet...

...totesi Windows Phonen omistaja, kun halusi saada Instagramin käyttöön. Ja kyllä se saatana onkin vaikeeta. Onnistuu, mutta mutkan kautta - ja vaatii silti Android- tai iOS-laitteen. Seuraavan kerran, kun ostan uutta puhelinta, otan jonkun mukaan vahtimaan, etten sorru enää nokialaiseen. Niin vihonviimeisen viheliäisiä vehkeitä ne on. Instagramin puuttuminen ei toki ole ainakaan yksin Nokian syytä ja kyse on vain yhdestä sovelluksesta, mutta olen mä tota Lumiaa monesta muustakin syystä jo ehtinyt kirota. Myisin pois jos joku ostais.

Asiaan. Koska sisäinen massateinini koki suurta ahdistusta siitä, että tämä mullistava kuvanräpsimissovellus ei ole käytössäni ja koska lompakkoni sitä vastoin koki suurta ahdistusta jo siitä ajatuksesta, että se laihtuisi uuden puhelimen hinnan verran, piti kiertää ja tehdä pikku kompromissi. Mulla on opiskeluvälineenä Samsungin tabletti, joka Android-laitteena tukee Instagramia, mutta sehän ei ole mulla kädessä aina ja joka paikassa, toisin kuin puhelin. Ja sehän Instagramin idea periaatteessa kai onkin, että niitä kuvia räpsitään lennosta. No, niin voin tehdä puhelimella, jolla tosiaan otan ensin ne kuvat ja lataan ne sitten Dropboxiin, jota voin käyttää myös tabletilla, kunhan nettiyhteys löytyy - ja senhän voi tarvittaessa vaikka jakaa kännykästä. Kuvat Dropboxista Instagramiin ja se on siinä. Kompromissihan tässä oli se, että kuvien siirtäminen vie oman aikansa ja vaivansa, joten kuvat tulee sitten ehkä semmosina nippuina, eikä yksitellen ja välittömästi, kuten Instagramin ideana nimenkin mukaan toki olisi.

Vähän teennäinen ratkaisu, mutta onpahan nyt perkele se insta. Blogin kanssa yhtenäistä linjaa noudatetaan sielläkin, eli kuvaan muutakin kuin pärstääni ja jäätelöpurkkeja. Ja kylläpä tästäkin taas saatiin iso uutinen. :D

Vaan kun se ei ole niin yksinkertaista

Kirjoittelin joku aika sitten vaihto-ohjelmien hakupapereiden täyttelystä. Hakemukset lähtivät siis Aarhusin ja Bergenin yliopistoihin ja sain reilu viikko sitten ilmoituksen, että ensiksi mainittuun (ensisijaiseen hakukohteeseeni) olisin päässytkin. Vaan kun se ei olekaan niin yksinkertaista.

Alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon eli kandin+maisterin ohjeellinen suoritusaika on viisi vuotta. Mulla on menossa laskennallisesti toinen vuosi Tampereen yliopistossa ja takana on yksi alanvaihto yhteiskuntatieteestä toiseen. Harppaus ei ole suuren suuri ja saan kaikki ensimmäisen vuoden opintoni sivuaineopinnoiksi uuteen tutkintooni. Opinto-ohjelman vaihtaminen ei siis minusta ole mikään tekosyy valmistumisen pitkittämiselle ja jos ohjeellisten aikataulujen mukaan mennään, mun pitäisi olla hallintotieteiden kandidaatti reilun vuoden päästä ja jatkaa siitä seuraavana syksynä hallintotieteen maisteriopintoihin. Vaan kun se ei olekaan niin yksinkertaista.

Tampereen yliopistossa on toteutettu laaja tutkintouudistus, jonka selittämiseen täällä jotakuinkin ymmärrettävässä muodossa menisi vähintäänkin muutama postaus. En mene siihen sen tarkemmin, mutta totean vain, että meillä opiskellaan nykyisin kandiksi ilman "pääainetta" - kandidaatintyösi saat tehdä mistä tahansa tutkinto-ohjelman oppiaineesta, mutta se ei takaa pääsyäsi haluamaasi oppiainetta vastaavaan maisteriohjelmaan. Kilpailutilanne on siis siirretty pääsykokeista itse opiskeluaikaan, koska onhan se nyt selvää, että toiset opintosuunnat ovat suositumpia kuin toiset. Tarkoituksena on kuulemma antaa opiskelijoille aikaa pohtia tarkkoja kiinnostuksen kohteitaan lykkäämällä erikoistumista ja täten lyhentää opiskeluaikoja. Vaan kun se ei ole ihan niin yksinkertaista.

Maisterisuuntaan hakeudutaan laskennallisen toisen opintovuoden keväällä - joka on minulla käytännössä tämä vuosi. Tämä vuosi on poikkeuksellinen, koska lähtökohtaisesti suurin osa uusien tutkinto-ohjelmien opiskelijoista opiskelee yliopistossa ensimmäistä vuottaan ja maisterisuuntiin hakeutuvia on varsin vähän. Ja kun keskellä isoa muutosta ollaan, niin kukaan ei oikein tiedä, millä perusteella tänä vuonna saa luvan suuntautua tiettyyn maisteriohjelmaan - eikä ne tulevatkaan vuodet ole oikein vielä selvillä. Minä tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan lukea ja mulla on sen ympärille selkeästi rakennettu suunnitelma. Toisin sanoen jos nyt käy niin, että en saakaan tänä vuonna lupaa opiskella hallintotieteen maisteriohjelmassa, mun valmistumiseni voi viivästyä, koska suunnitelmat voi mennä pahimmassa tapauksessa ihan uusiksi.

Yritän kiirehtiä kandidaatintutkintoni valmiiksi ensi kevääseen mennessä, jotta mulla olisi kaikki mahdolliset painostuskeinot käytössä, kun yritän päästä eteenpäin ja saada itseni niissä kovasti toitotetuissa ohjeajoissa yliopistosta ulos. Että pidentyy työura sieltä alkupäästä ja silleen. Ja tämähän tarkoittaa sitä, että vaihto-opiskelua on lykättävä sinne maisterivaiheeseen. Ei tää yliopisto-opiskelijan elämä ole todellakaan aina ihan yksinkertaista.

Koko juttu on niin monimutkainen ja sekava, että tämän perusteella lukija saa vain pintaraapaisun siitä, missä mennään. Älkää edes yrittäkö ymmärtää homman logiikkaa, tulee vaan pää kipeäksi.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Mitä on tullu tehtyä


Pitkästä aikaa oikein kuvallinen katsaus viikon liikuntasuorituksiin. Taikka eihän tämä viikko vielä ohi ole, mutta nyt on menty viimeiset viisi päivää sitä tahtia, että loppuviikko vietetään ihan ansaittua lepoa. Treeniajat on olleet kohtalaisen lyhyitä, mutta parempi vähän ja intensiivisesti kuin pitkiä aikoja hutiloiden. Lihasjumeista päätellen treeni on mennyt perille.

Lisäsin kuntosalitreenien kylkeen nuo juoksuharjoitukset, jotka tietenkin tällä hetkellä ovat vielä enemmän kävelyä kuin juoksua. Noudatan ohjelmaa, joka kestää kahdeksan viikkoa ja tähtää siihen, että viisi kilometriä menee ilman kävelytaukoja. Ja yllättävän hyvin mä olen tän ekan viikon jaksanut. Joskus viime kesänä harjoittelin juoksemista edellisen kerran, mutta into lopahti (ylläri) ja ajattelin, että tähän päivään mennessä mun kunto olis taas jotakuinkin lähtöpisteessä. Mutta ei: juoksuintervallit ei ole tuntuneet liian raskailta, vauhtia on saanut jopa lisätä ja verenmaku ei ole tullut suuhun. Osan kunniasta voi varmaan antaa juoksumatolle, siinä kun on hyvänä puolena se, että vauhti on helpompi pitää tasaisena kuin ulkona juostessa.

Tällä viikolla palautuminenkin nousi uusiin sfääreihin ja sain rääkättyä jalka-perseosastoa kahteen kertaan ja vielä ennätyspainoilla. Mikä ei tietenkään mun tapauksessani tarkoita mitään ihmeellisiä lukemia, mutta kuitenkin. :D Tuplatreenin sai myös selkä ja kädet; pitkästä aikaa sain selkään oikein kunnon tuntuman.

En pidä lisäravinteita tavalliselle treenaajalle erityisen tarpeellisina, jos siis puhutaan näistä herajauhe-booster-rasvanpolttokapseli -osaston ravintolisistä. Palkkaria juon treenin jälkeen aina kun muistan ja eilen ostin kaikkialla kovasti kehuttua Fastin Puddingia. (Krhm, mainoksen uhri?) Pakko munkin on sitä eteenpäin mainostaa, koska kyllä ainakin tuo Double Chocolate oli tosi hyvänmakuista. Ja kun katsoo niitä ravintoarvoja, niin eipä tarvitse enää tuskailla, että kaikki herkut on täynnä sokeria, suolaa ja rasvaa. Fitnesshörhöksi en edelleenkään silti ryhdy, eli hedelmät ja porkkana pysyy mun ruokavaliossani tulevaisuudessakin. :D


Vapaaehtoisesta tuotesijoittelusta takaisin asiaan. Mä en siis näitä itse "erikoislisäravinteiksi" luokittelemiani pillereitä ja jauheita suuhuni laita, mutta aloin tällä viikolla nielaista aamupalan yhteydessä pari omega-3-kapselia, kalsium+D-vitamiini -tabletin ja sitten vielä veteen liuotetun monivitamiiniporeen. Lisäksi syön nyt hetken aikaa kuuriluontoisesti magnesiumia ja kun näihin lisätään vielä pallomahaa pienentävä laktaasientsyymipilleri, mulla on varmaan isompi aamulääkekasa kuin 90 ikävuotta lähestyvällä mummillani. Mutta jos nuo pitää flunssan loitolla, mielen virkeänä ja treenin terävänä, niin mikäs siinä.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Minä ja liikunta

Kirjoitan paljon salitreenailusta, mutta kuten olen yrittänyt ainakin rivien välistä ilmaista, en ole huippukunnossa enkä asiantuntija. Itse asiassa mä olen tän liikunnan ilon suhteen vähän niin kuin myöhäisherännäinen ja sen vuoksi tässä kropassakin on "vähän" työstämistä, vaikken lihava tai ylipainoinen olekaan.

Vähän arvattavissahan tämä ehkä on, mutta jos joku syyllinen pitää löytää, se on koululiikunta. Jos vanhojentanssikurssia ei lasketa, viimeiset liikuntatunnit, joille menemistä en pelännyt tai muuten jännittänyt, olivat ehkä ala-asteen toisella tai kolmannella luokalla. En muista tarkkaan, mistä pelko on lähtenyt, mutta aina lukion loppuun asti inhosin koululiikuntaa. En niinkään välttämättä itse liikkumista, vaan sitä kontekstia, jossa se tapahtui. Käytännössä tein tunneilla hyvin vähän mitään, koska en yksinkertaisesti uskaltanut. Joukkuelajeissa olin vielä arempi kuin yksilösuorituksissa. Viimeisinä vuosina taisi olla enimmäkseen kyse siitä, että perfektionistina pelkäsin toisten arvostelua, jos teenkin jotain väärin. Tai sitten mä pelkäsin sitä itse aineen arvostelua. On hirveän helppoa välttää epäonnistumisen kokemuksia sillä, ettei edes yritä. Olen siis kirjaimellisesti juossut Cooperin testin alle 12 minuuttiin.

Surkuttelu sikseen. Koululiikunta on aine, jota ei minusta missään nimessä tulisi arvioida mitenkään, ei varsinkaan numeroin. Peruskoulun tai lukion jälkeen liikunta-alalle haluaville voi toki tehdä kuntotestit ja antaa pyynnöstä arviot, jos ne auttavat opiskelupaikan saamisessa, mutta onko keskiverrolle suomalaisnuorelle todella hyödyllistä tietää, että oma kunto on jonkun taulukon mukaan alempaa keskitasoa ja opettajan arvio liikuntasuorituksista 6, joka kääntynee sanalliseksi arvioksi "välttävä"? Koululiikunnan rooli terveellisten elämäntapojen ja liikunnan ilon välittämisessä on suuri, nykyisellään ehkä juuri niitä tukahduttavana tekijänä. Ei toki kaikille, mutta monelle. Onko pesäpallon sääntöjen hallitsemisella ja maastojuoksutestin tuloksella todella niin suurta väliä, että ihmistä kannattaa niiden perusteella arvostella, jos hän muuten pitää liikkumisesta? Kukaanhan ei ole hyvä kaikissa lajeissa.

Löysin liikunnan ilon vähitellen abivuonna ja sen jälkeen, ja sittemmin se on ilmennyt vähän kausittain. Huomaan, että liikunta jää helposti silloin, kun elämässä on käynnissä suuria muutoksia ja stressoreita, kuten pääsykokeet tai pois kotoa muuttaminen. Tällä hetkellä mun elämä on suhteellisen tasaista ja liikunnallekin on aikaa paremmin kuin koskaan - toivon, että tästä kaudesta tulee koko loppuelämän mittainen.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Jalkatreenin nykytila

Sellanenkin virus on tähän maailmaan päässyt kehittymään, että ihmiselle tulee aivan saatanallinen, pieninä "sykäyksinä" ilmestyvä vihlova päänsärky. Sijainti koko ajan samassa pisteessä, noin puoli senttiä kulmakarvan keskikohdasta ylöspäin. Tekee mm. tenttiin lukemisesta vielä tavanomaistakin ikävämpää. Niin ja miksikö se on minusta virus? Avopuolisolla on tasan sama tilanne ja kaiken maailman flunssathan voi ihan hyvin alkaa päänsäryllä. Burana ei kuulemma auta tähän, minä en vaivautunut edes kokeilemaan. Vitamiiniporeen join epätoivoiseksi ensiavuksi jos se ainakin pitäisi räkätaudin ja kuumeen loitolla.

Mutta aamusaleilu osoittautui sikälikin fiksuksi valinnaksi, että päänsärky hyppäsi mukaan kuvioihin vasta iltapäivällä eli sain treenata ihan rauhassa. Sen opin tänään, että jalkapäivänä juoksutreenit tehdään ennen painoharjoittelua, eikä jälkeen eli siinä vaiheessa kun kävely on kankeaa ja jalat ei ihan yksinkertaisesti kanna siinä juoksumaton päällä. Jalkatreenit koostuvat nykyisin vähän vaihtelevasti seuraavista liikkeistä (eli en tee joka kerta ihan kaikkia):

- penkille nousu tangon kanssa
- jalkaprässi
- takakyykky
- pohjenousut
- askelkyykky
- lähentäjäkone
- loitontajakone
- pakarapotkut taljassa
- seinäkyykky jumppapallolla
- suorin jaloin maastaveto

Jokaista teen yleensä kolme noin kymmenen toiston sarjaa (paitsi seinäkyykkyä, jota teen vähän fiiliksen mukaan ja erilaisina variaatioina). Uutena ihastuksena mulla on näissä "pyramiditreeni", jota tänään tein prässissä. Periaatteessa se tarkoittaa useampaa peräkkäistä sarjaa, joiden välillä ensin lisätään ja sitten vähennetään painomäärää. Minä lähdin tänään liikkeelle 100 kg:sta (tosin olen alkanut epäillä, vastaako ne paineilmalaitteessa näkyvät numerot ihan oikeasti kiloja vai tarkoittaako ne jotain muuta...mutta kaipa näissä jaloissa voimaa sitten on) ja tein 10 toistoa, lisäsin painoa 110 kiloon ja tein taas 10 toistoa. Tällä tahdilla mentiin 150 kg asti - ja sitten lähdettiin samalla kaavalla alaspäin eli aina 10 toistoa tai niin monta kuin menee. Ja kyllä, tämä treeni tuntuu. Suosittelen lämpimästi myös ojentajansa kipeäksi haluaville.

Onks nää liikuntalätinät vähän köyhiä ilman kuvia? Jotenkin ei vaan tunnu oikein omalta ajatus siitä että kuntosalilla valokuvataan omaa treenaamista.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Maailman paras herätyskello

Oon varmaan sanonu tän ennenkin, mutta kuntosali on siitä jännä paikka, että kun siellä hetken malttaa käydä, se alkaa tuntua erittäin viihtyisältä ja kotoisalta paikalta. Lisäksi se tekee lihakset niin kipeäksi, että muiden muassa portaiden nousu ja bussipysäkille juokseminen ovat toisinaan kerrassaan mahdottomia tehtäviä - mutta kas, kun se tuntuukin jollain kierolla tavalla nautinnolliselta.

Kiihtyvä opiskelutahti ja saliharjoittelu ovat varmaan yhdessä syypäitä siihen, että mun aiemmin täysin perseellään ollut unirytmini on kääntynyt suorastaan päälaelleen: ennen oli poikkeuksellista, että nukahdin ennen puoltayötä; nyt sammun lähes välittömästi kun sänkyyn kömmin, oli kello sitten yhdeksän tai yksitoista. Samalla on alkaneet aamuherätyksetkin onnistua, osin juuri siksi että nukkumisaika on pidentynyt toisesta päästä ja enimmäkseen siksi, että treenipäivää seuraavana aamuna heräilen siinä kuuden, seitsemän aikaan siihen, että edellisen päivän rääkin vaikutukset alkavat ilmoitella itsestään. Paljon parempi herätyskello kuin mikään kännykän piipitys.

Tänään sängystä/bussin penkiltä/sohvalta/ruokapöydästä nouseminen on edelleen tuntunut varsin tuskaiselta, vaikka jalkatreenistä on jo pari päivää. Eilisen jäljiltä maitohappokuoroon liittyivät sitten myös ojentajat. Pyramidimallinen treeni teki vissiin tehtävänsä - ja samaa tahtia jatketaan muuten myös ensi viikolla. Samalla voisi taas testata, kuinka jalkojen vanhat rasitusvammat reagoivat harjoitteluun juoksumatolla. Näillä palautumisajoilla ei nimittäin ole mitään asiaa painojen pariin useammin kuin kerran viikossa per lihasryhmä.