tiistai 23. syyskuuta 2014

Inspiraatiokuvan anatomia ja omia tekeleitä

Mä en harrasta kuvien "lainailua" weheartitista tai mistään muualtakaan. Varsinkaan niiden kuvien, joissa itse valokuvan päälle on läntätty joku kiva mietelause, ja sitten se on "inspiraatiokuva", jota levitellään Facebookiin, Twitteriin, Instagramiin ja blogeihin ihan vaan, koska se näyttää kivalta. Ja ne sydämen kuuntelemista ja unelmien seuraamista käsittelevät lässytyslauseet ovat minusta lähinnä ärsyttäviä. Saati fitness-intoilijoiden uhoamiset kivusta ja kärsimyksestä, joka edeltää sitä täydellistä kroppaa, joka ei sitten kuitenkaan ole koskaan tarpeeksi täydellinen.

Mulle on sanottu, että blogissani on liian vähän kuvia. Ymmärrän, että kaikkia tekstipainotteisuus ei miellytä, mutta kyseessä on edelleen ihan tietoinen valinta. Mun mielestäni täytekuvat on ärsyttäviä ja tarpeettomia: kuvia julkaistaan, jos niillä on joku funktio postauksessa. Sen takia täällä ei ole kymmenen ruudun sarjoja omasta naamastani, eikä varsinkaan muilta sivustoilta ryövättyä kuvitusta. Mutta jos nyt oletetaan, että inspiraatiokuvia olisi ihan pakko olla blogissa, niin voihan niitä tehdä itsekin. Eikä ole edes vaikeaa. Tarvitaan vain kamera, kuvankäsittelyohjelma ja jokin lähde, josta kaivella kivoja lausahduksia, ellei halua keksiä niitä itse.


Asia numero yksi: kielivalinta. Näissä lainauksissa alkuperäiskielikin on englanti, joten suomentaminen olisi vähän kömpelöä, mutta jos näitä ihan tosissaan lähtisi tekemään, niin laaja levittäminenhän siinä on tavoitteena. Ja koska internetin yleiskieli on englanti, se on myös inspiraatiokuvien kieli.


Sitten se itse kuva. Nähty on, että sen ei tarvitse liittyä itse lauseeseen yhtään mitenkään, kunhan on kiva ja mielellään vaaleasävyinen. Tähän väliin on pakko huomauttaa, että mua ihmetyttää tää blogimaailman kuvamieltymystrendi. Ensin kuvien piti olla mahdollisimman isoja: joissakin blogeissa läppärikäyttäjä huomaa, että kuvien suuruusvaatimus tarkoittaa sitä, ettei koko kuva mahdu kerralla näytölle. Ja nyt niiden kuvien pitää vielä olla valoisia ja vaaleita. Ihan kuin tummasävyinen kuva olisi automaattisesti huono. Eikö enemmän voisi keskittyä siihen, että kuvat ovat esim. edes suhteellisen teräviä ja tasapainoisesti aseteltuja?


Syy, miksi näitä oikeastaan ryhdyin tekemään, oli se, että halusin jotain käyttöä kuvilleni, joilla harjoittelin photoshoppausta taannoin. Valokuvausharrastuksestani huolimatta kuvankäsittely on mulle edelleen melko vaikea ja vieras alue, vaikka mulla on käytettävissä niinkin hyvä ohjelmisto kuin Photoshop Elements. Onneksi netti on täynnä erilaisia ohjeita ja oppaita, joiden avulla opetella kaikenlaisten efektien luomista. Vaikeimmaksi vaiheeksi osoittautui näissä se yksinkertaisin, eli fontin ja sen värin valinta, jotta teksti ei huku taustaansa.


Tämmösiä näistä nyt sitten tuli. "Signeeraukset" lisäsin alakulmiin ihan siltä varalta, että joku keksisi näitä ihan oikeasti levittää, mitä en pidä todennäköisenä monestakaan syystä. Ja kyllä: tiedän, että puumerkistäni on erittäin helppo päästä halutessaan eroon. Mutta ainakin voin nyt taas lukea täyttäväni epälifestyleblogillani jälleen yhden lifestyleblogin kriteerin: mulla on hei niitä ihkuja inspiraatiokuvia. 

Saa kertoa, miten teidän mielestänne onnistuin ja löytyikö suosikkeja. :) Käytän myös tilaisuuden hyväkseni ja kysäisen samalla, mitä mieltä olette blogini nykyisestä ulkoasusta? Värittömyys on valinta, jota en toistaiseksi lähde muuttamaan, mutta tarkoitan lähinnä ulkoasun selkeyttä ja toimivuutta. Olen saanut palautetta, että tämä "palasteltu" ulkomuoto ei blogissa toimi, ja vaikka itse siitä kovasti pidän, niin toki haluan myös pitää blogin luettavana ja helppona navigoida. Sen verran käytännöllinen ihminen olen.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Määrittelemätön tähteys tanssilattialla

Tanssii tähtien kanssa alkaa taas: Suomessa on menossa jo yhdeksäs tuotantokausi. Aiempia kausia olen seurannut joko toisella silmällä tai otsikkotasolla muusta mediasta, mutta edellisen kauden katsoin jo suht ajatuksella, ja aikomus olisi tehdä sama uudenkin kauden kohdalla. Tanssi on kaunista. Harrastaisin sitä mielelläni itsekin, jos kykyä, rahaa ja tanssiparia olisi muutenkin kuin haaveiden tasolla.

Lukiossa wanhojen tanssit menivät hyvin, sillä parini oli liikunnallinen ja osaava, koska oli tanssinut jo edellisenä vuonna, kun häntä lainattiin paikkaamaan vuotta vanhempien luokalla vallinnutta herravajetta. Kyseessä oli oikein kiltti ja mukava poika, ja koska tanssiminen sujui hänen kanssaan hyvin, uhosin raahaavani hänet myöhemmin paritanssikurssille. Mitä ei toki koskaan tapahtunut, koska minun kanssani harrastaminen olisi luultavasti ollut hänelle sosiaalinen itsemurha - ja koska todennäköisesti olin hänen mielestään lähinnä pelottava. Seuraavana kesänä tapasin ensimmäisen poikaystäväni, jonka kanssa sitten kävinkin lavatanssikursseja. Nykyistä miestä saa todennäköisesti suostutella pitkän aikaa pelkkään häävalssiinkin, mikäli naimisiinmenoon asti päästään.

Kuten huomaatte, olen varsin taitava poikkeamaan aiheesta. Joka siis ei ollut mun tanssihistoriani. Palataan sivupolulta. Sinänsähän tanssikilpailussa on ihan sama, mitä kilpailijat työkseen tekevät - kunhan tasapuolisuuden vuoksi eivät tanssi. Toisaalta, kun ohjelman ideana on koulia tähdistä pika-ajassa ainakin johonkin kilpatanssisuorituksen suuntaiseen kykeneviä liikkujia, taustoilla on väliä. Miten siis määritellään tähti?

Jos minulta kysytään, uusimmalta kaudelta ainoa kiistattomasti tähden nimikkeen ansaitseva kilpailija on näyttelijä Sinikka Sokka. Toisaalta, kun aiempien kausien osallistujalistoja katsoo, on tähden käsite ennenkin ollut melko tulkinnanvarainen. Mukana on ollut viihdealan "perusammattilaisten", eli näyttelijöiden ja muusikoiden lisäksi niin toimittajia, poliitikkoja kuin mallejakin - jopa plastiikkakirurgi. En ole mikään viihdeuutisten ja julkkisjuorujen suurkuluttaja, joten ei ole mikään ihme, että osa nimistä on mulle uppo-outoja. Silti tämän vuoden tähdistä silmään pistää videobloggaja Soikku.

Ennen viime viikolla tullutta esittelyjaksoa Soikku oli mulle tuttu lähinnä nimenä, jonka olisin ehkä osannut yhdistää blogi-/vlogimaailmaan. Ehkä. Tiedän toki nyt, että hänellä on paljon seuraajia ja sitä kautta myös julkisuutta (ja mahdollisesti vlogin tuomia tuloja; en tosin tiedä, kun en ole perehtynyt), mutta onko YouTube-julkisuus todella sellaista julkisuutta, jolla määrittyy tähdeksi, julkisuuden henkilöksi? Sellaiseksi, joka saa toisinaan huomiota muunkin kuin esilläoloa sisältävän työnsä tai harrastuksensa kautta.

Toki joka kaudella on ilmeisesti ollut mukana "isompia" ja "pienempiä" tähtiä, joista jälkimmäiset ovat mukana tulkinnasta riippuen joko täytemateriaalina, kun tunnetummilla julkimoilla on muitakin töitä riittämiin - tai sitten keräämässä tunnettavuutta ja kohentamassa julkisuuskuvaa. Joka tapauksessa Soikun mukanaolo on mielestäni melkoinen kannanotto ohjelman tekijöiltä. Ilmeistähän toki on, että pääasiassa nuorison tuntemalla ja ihailemalla samaistumiskohteella haetaan laajennusta katsojakuntaan. Varsinkin, kun kyseinen kohderyhmä on sitä lajia, jolle kännykkään tarttuminen ja (maksullinen) äänestäminen on helppo ja tuttu toiminto. 

Videobloggarin mieltäminen sellaiseksi tähdeksi, joka voi esiintyä "kaikkien tuntemien" Kaj Kunnaksen, Anne Kukkohovin ja Tommi Evilän rinnalla, on silti myös jonkinlainen hyväksyvä nyökkäys blogimaailmaa kohtaan. On tajuttu ja myönnetty, että sillä on nykyisin Suomessakin merkitystä. Muoti- ja kosmetiikkaketjuthan tämän ovat tajunneet jo kauan sitten, mutta ilmeisesti suosituimpien bloggaajien julkisuusarvoon ollaan heräämässä muussakin mediassa. Enää he eivät ole vain tuotenäytteitä mainostavia harrastajia, vaan vakavasti otettavia hahmoja, joiden nimikin riittää huomion saamiseen. Ja jos julkkikseksi päätyminen on ennenkin ollut ainakin periaatteessa mahdollista kenelle tahansa, niin nyt se on ehkä helpompaa.

Soikulla on paljon seuraajia (reilut 116 000), ja sikäli hän on varmasti muihin suomalaisiin bloggareihin verrattuna paikkansa Tanssii tähtien kanssa -kisassa ansainnut. Hänen osallistumisensa saattaa myös tuoda blogimaailmaa lähemmäs niitä katsojia, joille alue on vieras - ja oletettavasti ohjelma poikii uusia seuraajia myös Soikulle itselleen. Nähtäväksi jää, kuinka laajasti bloggaaminen tulevaisuudessa nähdään viihdealalle osallistumisena (joko harrastuksena tai ansaintakeinona), mutta ainakin tie siihen suuntaan vaikuttaisi olevan avoinna.

Pakko muuten tähän loppuun lisätä, että musta olisi hervottoman hauskaa nähdä noilla tanssiparketeilla mm. sellaisetkin henkilöt kuin Jari "Bull" Mentula ja Piia Viitanen. Muitakin nauruhermoja kutkuttavia tanssijaehdotuksia saa jakaa, jos mieleen tulee! :D

tiistai 16. syyskuuta 2014

Tutkielmantekijän todellisuutta

Koska olin kesällä työtön, ja vuosi sitten aloittamani kandiseminaari jäi kesken ja meni muutenkin aivan penkin alle, mulla oli kesäopintojen nimellä aikaa pohtia ja jopa aloitella tutkielmaani. Niille, jotka eivät tiedä, mistä puhutaan: kandidaatintutkielma on kaksiportaisessa yliopistotutkinnossa tehtävistä opinnäytetöistä se alempi. Ylempi ja tunnetumpi on nimeltään pro gradu. Meidän tutkinnossamme kandityö on useimmiten kirjallisuuskatsaus, jota parhaassa tapauksessa voi hyödyntää gradunteossa seuraavina opintovuosina.

Seminaaria vetää oppiaineen professori, joka ohjaa koko ryhmää yhteisissä tapaamisissa ja tarvittaessa antaa myös henkilökohtaista opastusta. Tapaamisissa käydään läpi yleisiä tutkielmaan liittyviä asioita, mutta myös jokaisen tutkielmaa erikseen. Kaikki tietävät kaikkien aiheet ja pyrkimys kai on, että koko ryhmä etenisi suunnilleen samassa tahdissa. Seminaarin lopputapaamisissa jokainen esittelee valmii(hko)n työnsä, jonka joku toinen opiskelija vuorollaan opponoi, eli antaa kritiikkiä perehdyttyään ensin toisen työhön muuta ryhmää tarkemmin. Itse työn lisäksi käydään vielä antamassa kypsyysnäyte, eli "tentti", jolla osoitetaan äidinkielen hallintaa ja sitä, että olet tehnyt työsi itse.

Kuulostaako helpolta? Istutaan kerran viikossa jaarittelemassa omasta työstä, kirjoitellaan itse valitusta aiheesta ja sitten käydään tekemässä tentti, jossa suoritettavan materiaalin olet itse kirjoittanut. On muuten sitten kaikkea muuta kuin mukavaa touhua.

Ensinnäkin 30-40 sivun teoreettinen tutkielma vaatii niin maan pirusti lukemista. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että lähdeviitteitä on oltava ihan vähintään saman verran kuin työssä on sivuja, jotta työ olisi riittävän kattava. Ja sitten sieltä on löydettävä ne oleelliset asiat tutkielman aihepiirin kannalta. Joskus yksittäistä lähdeteosta kaivellaan tuntikaupalla, jotta sieltä löytyy se yksi tietty lause, jossa on jonkun ajatuksen perusteluun tarvittava tieto. Tai sitten kiristellään hampaita, kun sitä lausetta ei löydykään ja on pakko myöntää itselleen, ettei koko kirjaa voi mitenkään järkevästi hyödyntää tutkielmassa.

Seminaarissa taas ajautuu väkisinkin vähän ikävään olotilaan. Ensin ne sanovat, että valitkaa aihe, johon suhtaudutte intohimoisesti, koska muuten ette jaksa pakertaa. Mikä on siis ihan totta. Seuraavaksi ne lyövät eteen aikataulun, jonka mukaan työn pitäisi olla suht valmis marraskuun loppuun mennessä. Mikä on siis todella pian. Tässä välissä lienee ihan hyvä kertoa, että ehdin kesällä "aloitella" kandityötäni sellaisen 15 sivun verran, joten mulla itselläni ei toki ole hätäpäivää. Niillä, joilla ei tänään, seminaarin alkutapaamisella, ollut vielä edes aiheen alkua mietittynä, taas on odotettavissa tuskainen 2,5 kuukautta. Sitten, kun hiki hatussa väännät seuraavat kolme sivua tiukkaa teoreettista tekstiä, saat kuulla seminaarissa, että näkökulmasi on liian löyhästi rajattu tai käsittelytapasi liian kapea. Tässä vaiheessa intohimosi aihetta kohtaan on tietenkin aiheuttanut jo sen, että työsi tuntuu erittäin henkilökohtaiselta projektilta, joten kritiikki sattuu.

Tutkielman kirjoittaminen saattaa aiheuttaa myös tiettyjä lieveilmiöitä yksityiselämässä. Suurin niistä on ehkä se, että yhtäkkiä tietokoneesi ympäristö lattiaa ja sohvan käsinojia myöten on täynnä epämääräisiä kirjakasoja. Ja ihmettelet, mistä ne kaikki ovat tänne tulleet, kun tänäänkin lainasit vain kolme kirjaa. Kuitenkin kirjaston käyttäjätili näyttää, että lainoja on kontollasi parikymmentä - ja vielä varauksessakin muutama teos. Toinen sivuoire on se, että työpöydälläsi on ainakin viisi eri versiota tutkielmastasi, ja kun haluat tulostaa seminaaria varten näytille sen uusimman ja hiotuimman, lähetät tietenkin sähköpostiisi väärän tiedoston, ja huomaat asian vasta tulostettuasi tekstin yliopiston printterillä viisi minuuttia ennen seminaarin alkua.

Lisäksi tutkielmaa kirjoittava saattaa iltaisin soimata itseään siitä, että sekin pari tuntia, jonka olisit voinut käyttää lukemiseen ja kirjoittamiseen, kului blogia kirjoittaessa ja Facebookia selaillessa. Toisinaan sentään käy mielessä, että varmuuskopio saattaisi olla ihan hyvä juttu.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Viisas elämä -messut

Tämä viikonloppu kului oikeastaan kokonaan Tampere-talossa hyvinvointimessuilla nimeltä Viisas elämä. Tiedättehän: mindfulnessia, superfoodeja, joogaa - sellaista hyvinvointia. Osalle hömppää ja hippien hommaa, joillekin terveyden perusta. Jotkin jutut perustuvat tieteeseen, toiset eivät. Tapahtumaan kuului "perinteisen" messuosaston lisäksi luentoja ja seminaareja sekä jooga- ja meditaatiotunteja. Minä ja poikaystäväni pääsimme sisään kutsuvieraina - ja vielä jonon ohi, koska ystäväni oli messuilla töissä ja järjesti meille vapaaliput.


Suuri Sorsapuistosali oli valjastettu messujen kaupallisimpaan puoleen, ja vaikka lavalla olikin esiintyjiä ja puhujia melko lailla koko ajan, oli hälinä niin kova, ettemme jääneet niitä esityksiä kuuntelemaan. Ilmeisesti noille muutamalle istuinriville järjestettiin salissa jopa lyhyitä mindfulness-harjoituksia, mikä on mielestäni vähän erikoista, koska vaikka tietoisesta läsnäolosta onkin eniten hyötyä juurikin kiireen ja hälyn keskellä, sen saavuttaminen hiljaisessakin huoneessa on melkoisen harjoittelun ja työn takana. Muissa luentosaleissa homma toimi kuitenkin mainiosti, ja yläkerran huoneet oli rauhoitettu joogalle ja meditaatiolle.

LAUANTAI
Lauantaina kuuntelimme parikin ravitsemusaiheista luentoa, ja vaikka joistakin asioista olinkin eri mieltä puhujien kanssa, koska funktionaalinen lääketiede ei mielestäni ole kaikenkattava vastaus ihmisten ongelmiin siinä missä mikään muukaan suuntaus, tuli luennoilla esiin myös kiinnostavia uusia näkökulmia. Esimerkiksi Miia Inkeroisen esittämä ajatus, että terveyteen ei välttämättä tarvita sitä joka paikassa kuulutettua monipuolista ruokavaliota, vaan yksinkertaisia asioita, oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja terävänäköinen.

(Kuvassa ei hämäävästä ulkomuodosta huolimatta ole leivonnaisia, vaan saippuaa.)

Päivän päätteeksi kuulimme Aku Kopakkalaa - siis sitä psykologia, joka ainakin oman kertomuksensa mukaan vain totesi Ylen MOT-ohjelmassa, että mielialalääkkeiden tehosta on olemassa erilaisia näkemyksiä, ja sai siitä hyvästä työnantajaltaan Mehiläiseltä potkut. En ole itse perehtynyt tapaukseen sen enempää, mutta sen sanon, että Kopakkala on hyvä puhuja: häntä oli mukava kuunnella. Luennon aihe oli itselleni tietysti varsin ajankohtainen, eli juurikin mielialalääkkeiden hyödyllisyys ja niihin liittyvät ongelmat. Jälkeenpäin olen edelleen sitä mieltä, että tällä hetkellä tarvitsen lääkitystä ja hyödyn siitä, mutta periaatteellinen lääkevastaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. En halua olla loppuikääni kiinni mielialalääkkeissä, ja pidän terapiaa ensisijaisena ja tärkeämpänä hoitomuotona. Lääkkeillä hoidetaan oiretta, ei itse ongelmaa.


Messujen takapiruna hääri Basam Books -kustantamo, jonka Viisas elämä -kirjasarjan mukaan messutkin oli ilmeisesti nimetty. Kirjatarjonta oli siis luonnollisesti messuosastolla laaja. Basamin kirjat ovat hirveän houkuttelevia, koska niiden kannet ovat kauniita ja aiheet mielenkiintoisia, joten mun oli todella vaikeaa vastustaa hamstraushaluani. Rajoitteena toimi onneksi lompakko, joten mukaan lähti vain kaksi kirjaa: Stressinhallinnan käsikirja, josta toivon hyötyväni ihan konkreettisestikin, sekä Viisaat ystäväni - ystäväkirja, joka on kauttaaltaan mustavalkoinen, eli siis muuttuu aikojen saatossa täysin täyttäjiensä näköiseksi. Kysymykset ovat syvällisiä malliin elämän tarkoitus, joten saa nähdä, mitä viisaat ystäväni sivuille kertovat, kun saavat tuon täytettäväkseen.


SUNNUNTAI
Sunnuntaiaamuna olo oli suoraan sanottuna sellainen, että jaksankohan lähteä Tampere-talolle ollenkaan. Edellisen päivän liki seitsemän tunnin messurupeama nimittäin kyllä väsytti. Lisäksi poikaystäväni oli lähdössä kotiinsa jo heti aamusta ja leukaani oli noussut valtava, kipeä finni. Pinnallista tai ei, niin olo ei todellakaan ollut mitä parhain.

(Kaino Bilipri (toinen), Mirva Soinio 2014.)

Päätin kuitenkin lähteä, koska lippuni oli kahdelle päivälle ja tiesin ohjelmassa olevan mielenkiintoisia esityksiä. Aamun ensimmäinen luento tosin oli vähän sellainen, että menin mukana, kun messuilla töissä ollut ystäväni, jonka vuoro ei vielä ollut alkanut, halusi nähdä kyseisen esityksen, eikä mulla ollut muutakaan ohjelmaa siihen kohtaan suunniteltuna. "Murroksen kautta tasapainoon musiikin keinoin" käsitteli sitä, miten tunteitaan voi käsitellä tarkoitukseen sävelletyn tunnemusiikin avulla. Musiikki on mulle monella tavalla tärkeää, mutten lopulta oikein vakuuttunut siitä, että muutos syntyy tunnesävellysten avulla.


Muutenkin osa messujen tarjonnasta oli sellaista, joka ei oikein mua puhutellut. Aurakuvaukset, tarot-tulkinnat ja selvänäkijäpalvelut kun eivät oikein ole mun juttuni. Ymmärrän, että varsinkin joogan ja meditaation kautta tietynlainen henkisyys kuuluu aiheeseen, mutta kun puhutaan hyvinvointimessuista, olisin itse ehkä rajoittanut tämän "humpuukiosaston" vaihtoehtohoitoihin ja luontaistuotteisiin. Nimittäin jos sellaista henkistä tai pikemmin hengellistä hyvinvointia haetaan, tarvitaan jo ihan toiset messut, jossa on tarjolla muitakin vaihtoehtoja kuin ennustukset, enkeliluennot ja jonkun brasilialaisen siunaamat helminauhat.


Kävin kyllä korva-akupuntiossa, sillä neulojen teho on muinaisesta alkuperästään ja vähän mystiikanhajuisesta maineestaan huolimatta ihan todellinen ja nykyään vissiin vähitellen tieteen piirissäkin uskottavana pidetty juttu. Toki jokainen reagoi neulatyynynä oloon yksilöllisesti, joku ei ehkä lainkaan, mutta itselläni jo 10 minuutin tasapainottava hoito aiheutti vaikeasti selitettävän, mutta yllättävän voimakkaan reaktion. Jostain syystä itku ei ollut kaukana, mutta syynä ei ollut todellakaan se, että hoito olisi ollut kivuliasta. Pienen rauhoittumisen ja vedenjuonnin jälkeen olo oli oikein hyvä ja rauhallinen.


Päivän viimeinen ja kiinnostavin kuunnelma oli Janna Satrin luento herkkyyden tunnistamisesta - eli siis viime aikoina Suomessakin paljon julkisuutta saaneesta erityisherkkyydestä. Aihe on mulle läheinen ja kiinnostava paitsi siksi, että olen itse erityisherkkä, myös siksi, että kandidaatintutkielmani käsittelee erityisherkkyyttä ja sen kohtaamista esimiestyössä. Satrin luento tosin oli mulle aika lailla vanhan kertausta, koska olen perehtynyt aiheeseen jo melko laajasti. Sali oli kuitenkin seisomapaikkoja myöten täynnä, joten monelle luento oli varmasti oikein hyödyllinen ja kiinnostava.

Joogaamaan ja meditoimaan en ehtinyt, enkä oikeastaan edes kaivannut, vaikka joogamatto olikin molempina päivinä varmuuden vuoksi mukana. Tapahtuma oli kuitenkin oikein virkistävä ja mukava kokemus, ja mielestäni kaikin puolin oikein onnistunut. Aikataulut pitivät, tekniikka toimi. Sunnuntaille odotettu pääesiintyjä Daniel Siegel toki perui tulonsa, mutta sillehän järjestäjät taas eivät voi mitään - ja tilalle oli pikaisesti saatu korvaavaa ohjelmaa. Toki itse olisin mielelläni korvannut "yliluonnollisimmat" jutut jollakin vähän tieteellisemmällä ja käytännönläheisemmällä, mutta toisaalta on hyvä, että jokaiselle löytyy jotakin. Tapahtuman pääsyliput olivat myös todella edulliset, ja olisin kyllä maksanut ihan mielelläni sen 15 euroa koko viikonlopusta, ellen olisi päässyt ilmaiseksi sisään. Ensi vuonna uudestaan, kun Viisas elämä toivottavasti saa jatkoa!

torstai 4. syyskuuta 2014

Huijaus nimeltä rintaliivit

TISSIT. Noin. Nyt se on sanottu ja kaikkien huomio taattu. Voimme lakata järkyttymästä postaukseeni liityvistä intiimeistä kehonosista ja siirtyä itse asiaan. Nimittäin siihen, kuinka riippuvaisia me naiset olemme rintaliiveistä.

Kun lähden salille, puen liikkumiseen sopivat vaatteet jo kotona, ihan vaan ajan säästämisen takia. Näin vältyn yhdeltä ylimääräiseltä vaatteidenvaihdolta, ja saan repusta puhtaat vaatteet päälle käytyäni suihkussa. Tänään mä sitten huomasin, että kappas, jokin unohtui. Rintaliivit. Ja kaiken kukkuraksi mulla oli asioita hoidettavana kaupungilla ennen kotiin menoa.

Niitä hankalasti puettavia ja sitä paitsi hiestä märkiä urheiluliivejähän en suihkun jälkeen päälleni kisko, joten ainoa vaihtoehto oli koota kaikki itsevarmuutensa siihen, että marssin pukuhuoneesta ulos ilman rintsikoita. Onneksi olin sentään sattunut valikoimaan päällysvaatteekseni paksun fleece-hupparin, enkä esimerkiksi tiukasti istuvaa nahkatakkia, joten vaatetukseni vähän piilotti sitä tosiasiaa, että rintani eivät olleet erityisen edustavasti esillä.

Kysehän on lähinnä siitä epämukavasta tunteesta, minkä tissinkannattimien puute aiheuttaa. Minun kokoiseni pitkän ja rotevan ihmisen kropassa sopusuhtaisuus edellyttää sen kokoisia rintoja, että rintaliivittömyys näkyy ja tuntuu. Hupparini tosiaan peitti mielestäni varsin ikävää riipputissiefektiä, mutta asematunnelissa kävellessäni tuntui silti siltä, että jokaisen vastaantulijan katse - sukupuolesta riippumatta - porautuu minuun. Tosin siinä paikassa ihmiset tuntuvat tuijottavan aina alusvaatetukseni tasosta huolimatta. Joko vika on siellä pyörivissä ihmisissä, tai sitten omassa päässäni, mutta tuskinpa rintamustani tänäänkään oikeasti tuijotettiin. Tissien hölskymistä oman paidan alla taas ei voi olla jatkuvasti tuntematta.

Seuraavaksi mietin, että nyt on ihan pakko käydä äkkiä hakemassa H&M:ltä jotkut halvat liivit. Tuloksena pettymys pukukopissa, koska enhän mä mahdu sen ketjun rintaliiveihin. Tuntuu, että on ihan sama, sovitanko A-kuppia vai D-kuppia, tai onko ympärysmitta 60 vai 80. Oli siis pakko jatkaa matkaa ilman rintsikoita.

Ja enhän mä siihen kuollut - tietenkään. Olo vain oli jatkuvasti epämukava. Jälkeenpäin mietin, että vaikken todellakaan ole niin radikaali feministi, että ajattelisin rintaliivejä alistamisen symbolina enemmän kuin mukavuutta tuovana vaatekappaleena (tosin rintaliivejä polttavat vihaiset feministit ovat muutenkin käsittääkseni myytti), niin on niissä salakavalakin puoli. Sen lisäksi, että ne pitävät rintavarustuksen paikallaan, ne luovat myös melkoisen illuusion siitä, miten rinnat muka asettuvat.

Karu todellisuushan on nimeltään painovoima; jos niissä on vähänkään kokoa ja muotoa, ne roikkuvat. Paitsi, jos niitä on leikelty, mikä taas antaa tissien käyttäytymisestä ihan yhtä luonnottoman kuvan kuin push-upit. Ja silti me haluamme esittää, että meillä on rintojen tilalla kaksi luonnonlakeja uhmaavaa palloa. Tai pallonpuolikasta, miten sen nyt ottaa. Sanovat, että meikkaaminen on valehtelua, mikä on varsin näppärästi kumottu kysymällä, kuka muka uskoo silmäluomien väriskaalan oikeasti vaihtelevan kullanruskeasta siniturkoosiin. Mutta rintaliivit ne vasta varsinainen emävale ovatkin! Ja ilmeisesti myös kovin uskottava sellainen, päätellen siitä, miten suuri yleisö järkyttyy, kun jonkun onnettoman naisjulkimon nännit sattuvat joskus erottumaan iltapuvun alta.

Mukavuussyistä en edelleenkään halua luopua liiveistäni. Minun ryntäilläni vähänkin reippaampi kävely on nimittäin jo melko tuskaista touhua ilman tukea. Tietyllä tavalla mukavuussyistä en halua sitäkään, että tuntemattomat tai vähän tutummatkaan näkevät rintojeni roikkuvan. On siis pakko jatkaa valehtelua, itselleni ja muille. Ja Maan vetovoimalle.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Hashtag hyväntekeväisyys

Sosiaalisessa mediassa tempaistaan taas. Hyväntekeväisyydestä tai ainakin oman oikeamielisyyden osoittamisesta on tullut niinkin helppoa ja arkista kuin selfien ottaminen ja risuaidalla varustetun tunnuslauseen liittäminen siihen. 

Ajatus on hyvä, tarkoitus on hyvä. Lopputulos on todennäköisesti kasa kuvia hyväntahtoisista ihmisistä ja hetki näkyvyyttä, muttei mitään käytännön hyötyä. Ainakaan, jos puhutaan nuorisotyöhön suunnattavista määrärahoista ja koulukiusaamisen vähentämisestä. Niin surullista kuin se onkin, kuvilla ei muuteta kuin korkeintaan asenneilmastoa, ja sitäkin erittäin hitaasti. Mutta voihan sitä aina haaveilla, että oma pärstä auttaa rakentamaan paremman huomisen.

#hupparikansanpuolella

#kutsumua

Tajusin jälkimmäisen kuvan post-it -lappua kirjoittaessani, että mua nimiteltiin kouluaikoina loppujen lopuksi aika vähän. Se ei tarkoittanut, etteikö mulle olisi puhuttu ilkeästi, mutta yleisin "haukkumanimi", jonka sain kuulla, oli oma nimeni. Äärimmäisen pilkallinen sävy riitti, ja siksi mun on tänäkin päivänä vaikea kuulla itseäni puhuteltavan Riikaksi; nimenhuutotyyppisiä tilanteita en tietenkään kavahda, vaan sellaisia, joissa nimelläni viitataan siihen, kuka ja millainen todella olen. Asiaa on todella vaikea selittää ja varmasti myös ymmärtää, ellei vastaavaa ole itse kokenut. Siksi lapulle päätyi muutama luokkatovereideni tulkinta koulumenestyksestäni ja niiden tilalle jotakin, mistä hyvä todistukseni enemmän johtui.

Automainosta väännelläkseni: on vaikeaa olla sortumatta jonkinlaiseen katkeruuteen. Ei näköjään vaadita edes suoranaista koulukiusaamista, jotta ihminen joutuisi selvittelemään tunteitaan kotikaupunkiaan ja kouluvuosiaan kohtaan vielä silloinkin, kun ne ovat jo kaukana takanapäin. Onneksi ensimmäiseen ei ole pakko ja jälkimmäisiin ei voi palata.