Puolan reissu: Zakopane

Vihdoin on aika puhua Puolan matkani viimeisestä etapista ennen Gdanskin kautta Suomeen palaamista. Vihdoin, sillä Zakopane ja sen lähellä sijaitseva Tatran kansallispuisto olivat oikeastaan ne, joiden ympärille aloin matkaani alunperin suunnitella. Olin halunnut lähteä vaeltamaan ja valokuvaamaan Norjaan tai Islantiin, mutta niiden kalleuden takia sellainen ei tullut kuuloonkaan. Exäni ehdotti mulle Puolaa (jossa ei itsekään koskaan ole käynyt) ja minä ryhdyin tutkimaan, mitä nähtävää maassa voisi olla (ensimmäiset mielikuvani Puolasta eivät olleet erityisen imartelevia). Kun hoksasin Puolan ja Slovakian rajalla sijaitsevat Tatra-vuoret ja niiden ympärillä olevat kansallispuistot, kohdemaa oli selvillä.

Krakovasta pääsee Zakopaneen kätevimmin bussilla. Juna-aikataulut saattavat näyttää lyhyempiä kulkuaikoja kuin bussiaikataulut, mutta kokeneemmat kulkijat varoittelivat mua jo Gdanskissa, että käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto tuolle välille on bussi. Minä valitsin jo muutenkin tutuksi tuleen Polskibusin, mutta moni muukin firma tarjoaa edullisia matkoja Krakovasta Zakopaneen. Matka kestää pari tuntia.

Zakopane on kummallinen pieni kaupunki. Siis lähinnä siksi, että jostain syystä mä onnistuin eksymään siellä jatkuvasti. En pahasti toki, mutta suuntavaistoni tuntui olevan jatkuvasti täysin sekaisin, vaikka mulla oli karttakin. Muissa kaupungeissa mulla ei ollut vastaavia ongelmia edes ilman karttaa ja kansallispuistossakin pärjäsin lopulta aivan yllättävän vähällä kartanluvulla (tosin mulla oli kopio opaskirjan luvusta, jossa kävelemäni reitti kuvailtiin).

Suurin osa Zakopaneen tulijoista tulee kaupunkiin aika lailla pelkästään lähteäkseen vuoristoon. Kaupungin toinen suosittu aktiviteetti on shoppailu, ja pääkatu Krupówkin varrella onkin jos jonkinlaista putiikkia. Moni niistä keskittyy tietysti vaellusvarusteisiin ja urheiluvaatteisiin, mutta seassa on myös kaikenlaisia turistikrääsäkauppoja ja ketjuliikkeitäkin. Ja ravintoloita, kahviloita ja juustonmyyjiä kojuissaan. Zakopanen erikoisuuksia on oscypek-juusto, joka ymmärtääkseni tehdään lampaanmaidosta. Se on savujuustoa, järkyttävän suolaista sellaista, mutta toki myös todella hyvää ja hyvin säilyvää. Myyjiltä kannattaa kysyä muoviin pakattua juustoa, jonka voi hyvillä mielin kuljettaa lentokoneessakin.

Hostelliin mennessäni minut otti vastaan varsin persoonallinen nuori mies. Hän selitti innolla hostellista, kaupungista ja kansallispuistosta - moneen muuhun hostellityöntekijään verrattuna erinomaisella englannilla. Target Hostel on aika pieni ja siellä on omat puutteensa (vaikka nyt pistorasioiden vähäisyydestä alkaen, kun vaeltajien pitäisi öiden aikana pystyä lataamaan laitteitaan...), mutta henkilökuntaa ei todellakaan voi syyttää kiinnostuksen puutteesta. Kaikkiin kysymyksiin vastattiin perinpohjaisesti ja jos jokin asia vaikutti epävarmalta, siitä otettiin heti selvää.

Tatran kansallispuistoon ei saa jäädä telttailemaan. Siellä on vuoristomajoja, joihin pidemmällä vaelluksella olevat voivat majoittua, mutta maastoon ei saa jäädä yöksi. Säännöllä suojellaan sekä itse puistoa että siellä vaeltavia ihmisiä. Mä en ole partiotaustastani huolimatta kokenut vaeltaja, joten ajatukseni oli tehdä kolme tai neljä lyhyttä päiväretkeä. Se suunnitelma tyssäsi jo hyvissä ajoin Krakovassa, kun onnistuin tyypilliseen tapaani saamaan osakseni järkyttävän flunssan - lomalla. Tavoitteeksi tuli sitten olla maastossa sen verran, kun terveys antaa myöten, mikä lopulta tarkoitti yhtä päivää. Sen jälkeen olin lopen uupunut. Lisäksi toinen jalkani oli päättänyt kehittää itseensä jonkin sortin rasitusvamman, jonka ansiosta onnuin seuraavat päivät. Mutta tärkeintä oli, että pääsin edes yhtenä päivänä sinne, mihin olin halunnutkin!

Jos ei kovin pitkille ja raskaille reiteille lähde, Tatralla ei varsinaisesti tarvitse pelätä eksymistä. Se johtuu siitä, että puistossa on opasteita ja merkityiltä poluilta poistuminen on kai ainakin periaatteessa kiellettyä. Ja lisäksi siellä on koko ajan muitakin ihmisiä, ainakin kesäaikaan. Minä menin flunssaisena ihan riittävän haastavalta tuntuneen reitin, jossa oli suhteellisen vähän nousua. Reitin pituus oli jotakin kymmenen kilometrin luokkaa.

Kävellessäni hostellilta kohti kansallispuistoa järkyttävässä helteessä, olin aivan varma etten selviä päivästä elävänä. Helpotuksekseni puistossa oli kuitenkin miellyttävän viileää, vaikka aurinkokin välillä paistoi. Ja kyllä sinne meneminen kannatti! Monta kertaa pysähdyin valokuvaamaan, hengittämään puhdasta ilmaa ja ihan pelkästään huokailemaan maisemien upeudelle. Okei, jyrkkien nousujen aikana huokailin ihan myös huonoa kuntoani, mutta niin teki moni muukin. 

Oli aika hämmentävää, että monella puolalaisvanhemmalla oli puistossa mukana hyvinkin pieniä lapsia, joille reitti varmasti oli todella raskas jo pituutensa puolesta. Varsinkin erittäin epäergonomisen näköisillä varvassandaaleilla. Siellä ne mukulat silti menivät ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. (Koitapa saada suomalainen viisivuotias päiväksi tunturiin vaeltamaan.)

Vaellusreittini kohokohta oli Sarnia Skała -niminen huippu reilun 1300 metrin korkeudessa (yllä levähdyspaikalta otettu kuva ennen huipulle nousua, alempana muutama näkymä huipulta). Näkymät olivat aika mielettömät, ja unohdin hetkessä sen, että huipulle päästäkseni olin ehtinyt hikoilla ja puuskuttaa jo useamman tunnin. Jälleen huokailin raskaasti ihan vain siksi, että kaikkialla ympärilläni oli jotakin todella kaunista. En olisi malttanut laskeutua alas huipulta, ja näitä kuvia katsoessani haluan takaisin Puolaan, takaisin Zakopaneen ja kansallispuistoon.

Sarnia Skałalta lähdin (vastentahtoisesti) laskeutumaan alemmas, kohti Polana Strążyskaa, aukeata, jossa on pieni kanttiini. Siitä lähtee reitti kohti Zakopanea, mutta myös sivupolku Wodospad Siklawicalle. Se on vesiputous, jossa kaiketi on useampiakin osia jossain ylempänä vuoristossa, mutta josta monet käyvät katsomassa vain tämän yhden, pienen osan. Kävellessäni liukkaalla kivipolulla kohti vesiputousta vastaan tuli valtava lauma koululaisia opettajineen. Oppilaita - arvioni mukaan meikäläisiä kolmasluokkalaisia vastaavia - oli useita kymmeniä, varmaankin lähemmäs sata, opettajia ehkä kymmenkunta. Ja siitä huolimatta, että tämä revohka ehti poistua ennen minua, vesiputouksella oli aivan hurjasti porukkaa. 

Narisin tästä jo läheisilleni Facebookissa, mutta haluan valittaa samasta asiasta täälläkin. Mikä piru siinä on, että kun on kaunis luontokohde tai ihan mikä tahansa muukin nähtävyys, sen viereen (tai päälle tai alle) on pakko laittaa seisomaan perheen lapset yhdessä ja erikseen (ja molempien vanhempien kanssa sekä vanhemmat erikseen ja vielä mielellään koko perhe) ja räpsiä turistikuvia, joissa näkyy enemmän tekohymyjä ja jäykkiä poseerauksia kuin itse kohdetta? Ja tämä sama toistetaan jokaisen vähänkään nätimmän paikan kohdalla. Eikö lomalla voisi ottaa muitakin kuvia kuin selfieitä? 

Varsinainen mussutuksen kohde ei kuitenkaan ole se, millaisia kuvia kunkin puhelimesta ja kamerasta löytyy, vaan se, että jos kohde on varsin pieni ja paikalla on paljon ihmisiä, voisi oikeasti olla kiva idea miettiä, missä kohtaa niitä perhepotretteja kannattaa ottaa ja kuinka kauan aikaa siihen kannattaa käyttää. Kun siellä on muitakin ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua kuviinsa sinua, vesiputoukseen aseteltua kakaraasi tai esimerkiksi persettään kaivelevaa vaimoasi (perustuu muistikortiltani löytyneeseen kuvamateriaaliin). Yritin olla olematta turhan paljon toisten tiellä ja kuitenkin pitää puoleni saadakseni edes jonkun järkevän kuvan Siklawicasta. Ylempänä oleva kuva on vesiputousotoksistani vähiten epäonnistunut, ja siinäkin näkyy jonkun kengänkärki. Perkele.

Siklawicalta palasin takaisin Polana Strążyskalle ja siitä vähitellen alemmas, pois vuoristosta ja kansallispuistosta. Zakopanessa oli edelleen tukahduttavan kuuma, mutta mulla oli takanani upea päivä vuoristossa. Olin uupunut, mutta onnellinen siitä, että olin järjestänyt itseni tänne asti. Seuraavat päivät linkutin kipeän jalkani kanssa ostoskadulla ihmisvilinää ja kauppojen valikoimia katsellen, kävin huvittavassa pienessä nallekarhumuseossa ja suunnittelin matkan viimeisiä vaiheita ennen paluulentoa. Zakopanen kaupunki sinänsä ei oikein ollut mua varten; oikeastaan mulla oli jo ikävä aivan maan toisessa ääressä sijaitsevaa Gdanskia. Vuoristossa olisin toki viihtynyt useampanakin päivänä, jos olosuhteet olisivat siellä vaeltelun sallineet. Toivottavasti kuvista välittyy lukijallekin, miksi.